«Niin kylläpä luulen olevani tänään tervetullut», lausui assessori. «Tässä on namusia Petrea neidille. Katsokaa tässä, ja tässä, ja tässä.»
Niin sanoen assessori veti taskustansa kirjan toisensa perästä, mainiten niiden nimet ja sisällyksen. Ne olivat kaikki sitä lajia, että ne levittävät uuden maailman ajattelevan ihmisen silmien eteen; ja Petrea otti ne vastaan niin ihastuneena kuin ainoastaan ne, jotka ovat etsineet, janonneet ja löytäneet samanlaisen ilon lähteen kuin hän. Assessori nautti salaa nähdessänsä hänen iloitsevan katsellessansa kirjojaan ja puhellessaan niistä.
«Kuinka hyvä te olette!» sanoi Petrea, «kuinka erinomaisen hyvä te olette, kun noin muistatte minua. Mutta teidän täytyy saada nähdä, että minä olenkin odottanut teitä tänään!» Ja silmät säihkyen hyväntahtoisuudesta hän otti kaapista kaksi oikeata posliinilautasta, toisella oli pulleata vehnäleipää ja toisella rehotti mitä komein viinirypäleterttu omilla lehdillään, jotka monivärisinä muodostivat seppeleen, sievästi järjestettyinä kaartaen lautasen kultareunaa. Lautaset hän asetti pienelle pöydälle ikkunan eteen ja niin että auringonsäteet pääsivät niitä valaisemaan.
Assessori katseli niitä hollantilaisen hedelmänmaalaajan tavoin ja näkyi ihailevan tavallaan täydellisen kaunista kuvaa.
«Te ette saa yksistään katsella niitä, teidän täytyy myöskin syödä aamiaisenne», lausui vilkas Petrea. «Leipä on – kotileivottua ja – Eeva on asettanut rypäleet ja tuonut ne tänne ylös.»
«Eeva!» toisti assessori, «no, hän ei varmaankaan luullut minun tulevan tänne tänään?»
«Juuri sen vuoksi, että me kumpikin luulimme teidän tulevan, hän itse tahtoi pitää huolta siitä.» Petrea katseli sitä sanoessansa veitikkamaisen tutkivasti assessoria, joka puolestansa ei suinkaan salannut iloaan, irroitti viinimarjan, istahti ja – oli ääneti.
Petrea kääntyi jälleen kirjojensa puoleen.
«Oi! minkä tähden elämä on niin lyhyt, kun on niin sanomattoman paljon opittavaa! Mutta tosi on että on väärin ja typerää kuvailla oppiaikaa lyhyeksi; – puhe elämän lyhyydestä ja taiteen pituudesta onkin jo tuon pakana Hippokrateen suusta. Mutta Jumalan kiitos toivosta ja siitä varmuudesta että saapi olla oppilaana ijankaikkisesti. Oi, setä Munter! minä iloitsen sydämmestäni aikamme teollisuuden kehityksestä. Se helpottaa ihmisten vaatteiden ja elatuksen hankinnan, ja silloin suuri joukko rupeaakin elämään henkistä elämää. Sillä tosi on jo kolmatta tuhatta vuotta sitten lausuttu sana: «Kun välttämättömät tarpeet ovat tyydytetyt, kääntyy ihminen yleisemmän ja korkeamman puoleen.» Sen tähden, kun maailman suuri työviikko on lopussa, niin alkaa lepopäivä, hiljainen rukoilijakansa leviää ympäri maan haluamatta enää sen katoavaisia aarteita, vaan se etsii ijankaikkisia, kansa, jonka elämää kuvaa katseleminen, käsitys ja rukous, joka palvelee luojaansa hengessä ja totuudessa. Silloin koittaa päivä, josta enkelit veisasivat: «Rauha maassa!»
«Rauha maassa?» toisti Jeremias verkkaan ja surullisesti, «milloin se tulee? Sen täytyy ensin tulla ihmisten sydämmiin, ja siellä ... siellä elostelee niin monet pirut, niin suuret rauhattomuudet ja tuskalliset ikävöimiset, jotka eivät tyynny... Mutta mitä nyt? Mikä on nyt tapahtunut?»