«Oi Jumalani!» huudahti Petrea ollen vallan suunniltaan. «Hän elää, hän elää!»
«Kuka hän? Ken elää? Ei, nyt Petrea ei todellakaan ole oikein järjissänsä!» lausui assessori nousten.
«Katsokaa! katsokaa, tässä!» huudahti Petrea vavisten liikutuksesta ja näytti assessorille rikkirevityn paperipalasen; »katsokaa! se oli tässä kirjassa!»
«No, entä sitten? Sehän on palanen seepiavärimaalausta; .... käsi, joka ripottelee ruusuja .... haudalle, luulemma. Enkö ole nähnyt tuota ennen jossakin, mutta eheänä?»
«Olette kyllä! Kyllä! Se on nainen ruusupensaan luona, jonka lapsena lahjoitin Saaralle. Saara elää! Katsokaa! Tähän hän itse on kirjoittanut.»
Maalauksen takapuoli oli täyteen kirjoitettu ikäänkuin lapsenkäden töhrimä, mutta puhtaalle paikalle oli Saara itse kirjoittanut, sen voi päättää hänen omasta erittäin kauniista käsialastansa.
«Ei kuki ruusuja Saaran haudalla!»
«Petrea! Jos tietäisit mitä...»
Lausetta ei jatkettu; pari pilkkua näytti ilmoittavan, että kyyneleet olivat sen lopettaneet.
«Kummallista!» sanoi assessori. «Nämä kirjat, jotka sain eilen, ovat ostetut U**sta. Olisiko hän siellä? Mutta...»