Jo ennen kuin heidän keskustelunsa ja neuvottelunsa loppui, seisattuivat keveät matkavaunut portin eteen. Assessori astui niistä ja tarjosi Petrealle käsivartensa. Kohta sen perästä hän jälleen itse nousi niihin ja istahti Petrean viereen, innokkaasti torjuen luotansa eväsvasua ja viinipulloa, jotka Leonore vastustuksesta huolimatta pisti vaunuihin, ja sitten he läksivät matkaan
seikkailuille.
Toisen kerran eläessänsä assessori ja Petrea olivat yhdessä matkalla, eivätkä nyt, enemmän kuin silloinkaan suopeat tähdet tahtoneet valaista heidän matkaansa, sillä tuskin he olivat päässeet matkansa alkuunkaan kun rupesi satamaan ja raskaat lyijynkarvaiset pilvet kohosivat taivaalle peittäen sen kokonaan. On jotenkin masentavaa kun kysyväisesti kohottaessansa katseensa ylöspäin tärkeän matkan alussa, näkee semmoisen taivaan yllänsä. Liittyi siihen sitten vielä muitakin onnettomuutta ennustavia enteitä. Hevoset nousivat monta kertaa pystyyn ikäänkuin sillä tavalla ilmoittaaksensa vastenmielisyyttään eteenpäin kulkemisesta, ja pöllö rupesi seuraamaan vaunuja, lennähti edelle vaunujen lähestyessä odottaaksensa niiden uudestaan lähestymistä kappaleen matkan päässä.
Saapuessansa metsään, jossa heidän kuoppaisen tien tähden oli pakko ajaa hyvin hiljaa, näkivät matkustavaiset pienen mustanharmaan eukon tulevan metsästä oikealta puolen, niin noitaa muistuttavan, niin kammottavan näköisen kuin ruma akka suinkin voi olla. Hän katsoa tuijotti hetkisen matkamiehiämme ja katosi sitten äkkiä metsään puiden väliin. Assessoria ehdottomasti puistutti häntä nähdessä, ja hän lausui:
«Minkämoinen ero naisen ja naisen välillä! Mitä viehättävin olento maailmassa ja mitä inhottavin on – nainen.»
Hänen mielensä oikein synkistyi nähtyään tuon vanhan noidan. Hänen mukanaan oli sillä aikaa pöllökin hävinnyt; ehkä siitä syystä että «vakka kantensa valitsee». Mutta ehkä kovin syyttömästi panettelemme tuota pikkusta akkaa, joka minusta olkoon parahin pikku akka maailmassa. Hyvä on että Herramme tuntee meidät paremmin kuin me itse.
Petrea istui sillä aikaa sanaakaan virkkamatta. Luulkoon ihminen olevansa vaikka kuinka valistunut ja ennakkoluuloton, niin hän ei kuitenkaan milloinkaan ole täydellisesti vapaa eräistä tapahtumain käsityksistä, jotka aavistusten, ennustusten, enteiden viesteinä pöllöjen tavoin äänettömästi lentäen kulkevat halki maailman, aina Aatamin syntiinlankeemuksesta asti huutaen «huu, uhuu»! tahi «klävitt»! (Tunnettu on ettei Hobbes, joka mitä kiivaimmin kielsi ylösnousemisen, milloinkaan tohtinut maata lähellä semmoista huonetta, jossa oli ruumis.) Petrea ei ollut vähintäkään Hobbesin kaltainen eikä myöskään kieltänyt mitään mahdollisuuksien maailmassa. Luonnostaan hän oli taipuisa taikauskoon ja samaten kuin enimmät semmoiset ihmiset, jotka eivät liiku paljon, hänkin tunsi jonkinmoista levottomuutta siitä, «miten matka onnistunee». Mutta sinä päivänä lyijynkarvaisen taivaan painostuksesta ja vastenmielisten enteiden vaikutuksesta tuo levottomuus eneni todelliseksi turmionaavistukseksi. Koskiko se Saaraa tahi häntä itseään, – sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli halukas uskomaan viimemainittua, ja hän kysyi itseltään niinkuin usein muulloinkin oliko hän valmis jos jotakin tapahtuisi, joka erottaisi hänet rakkahimmistansa tässä maailmassa. Petrea tunsi elävästi, kuinka syvästi hän oli kiintynyt maalliseen elämäänsä, kuinka rakkaaksi elämä oli tullut hänelle – tunsi sen melkein peloissaan.
Kaikilla ihmisillä on kukkulansa, mutta heillä on myöskin suonsa, tiheikkönsä, kuoppansa puhumattakaan pohjattomasta syvyydestä, sillä monet sielut ovat liian tasaiset ja matalat kohdataksensa semmoisia. Tiheät nousemiset tahi alinomainen oleskelu kukkuloilla, ne ne vievät ihmisen lähemmäksi taivasta. Petrean sielu oli epätasaisempaa maaperää kuin monen ihmisen, mutta hänen luonteessansa oli myöskin, niinkuin jo olemme nähneet, selvä ylenemisen halu, ja samassa kun hän tunnusti rakkautensa liiaksi kiintyneen maalliseen, hän hiljaisuudessa vakavasti koetti kohota niille kukkuloille, joilta katsoen kaikki rajoitettu hurmaus katoaa väljemmän näköpiirin tieltä, ja kaikki sidottu rakkaus irtautuu ja kehittyy jalommaksi. Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti esiin toisen onnettomuuden tapauksen ja kuolemankohtauksen toisensa perästä, ja hän tunsi voivansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä lanka katkaistaisiin, kohottaa sydämmensä sanoen: «Jumala olkoon ijankaikkisesti ylistetty»!
Sen tunteen valtaamana ja varmana siitä, että hänen yrityksensä oli jalo ja tarpeellinen, olkoot sen seuraukset sitten mimmoiset hyvänsä, tuntui Petrean sydän varsin keveältä ja rohkealta. Iloisin katsein ja ystävällisin sanoin hän kääntyi matkakumppaninsa puoleen ja osasi vähitellen houkutella häntä keskusteluun, joka kehittyi niin innokkaaksi, että molemmat unohtivat ruman ilman, huonot tiet ja pahat enteet. Ja huolimatta ilmasta, huonosta tiestä, enteistä, onnettomuuden aavistuksista ja kuolemaanvalmistuksista edistyi matka niin rauhallisesti ja hyvin kuin syysmatka voi tapahtua. Ei vaaran vilauskaan heitä kohdannut, tuuli nukkui metsissä ja majataloista kuului ainoastaan jonkun unisen talonpojan ääni, kun hän avasi suunsa sanoakseen: »saakeli soikoon»!
Toisen matkapäivän aamupuolella saapuivat matkailijat U**hun. Petrea tuskin malttoi nauttia mitään virkistystä ennenkuin hän alkoi tiedustelunsa.