Tahdomme lyhyesti kertoa hänen ja assessorin yhteiset kuulustelupuuhat ja ponnistukset.
Että Saara pienen tyttären seurassa oli ollut kaupungissa ja asunut samassa hotellissa kuin Petrea ja assessori, siitä ei ollut epäilystäkään, vaikka hän matkusti toisella nimellä. Häntä kuvailtiin erittäin heikoksi ja kivuloiseksi ja hänen varallisuutensa voi päättää siitä, että hän oli pyytänyt isännän myömään muutamia kirjoja, jotka hänellä oli mukanaan, ja sen oli isäntä tehnytkin. Yksi niistä kirjoista oli joutunut Petrealle ja siinä oli tuo unohdettu merkki. Saaran oli täytynyt heikkoutensa tähden viipyä siellä pari päivää, mutta hän oli matkustanut pois jo noin viikko sitten; päiväkirjasta huomattiin hänen lähteneen Petrean syntymäkaupunkiin vievän tien varrella olevaan majataloon toista lyhyempää mutta myöskin paljon huonompaa tietä.
Saara oli siis kotimatkalla; niin, ehkä hän jo oli siellä! Tämä ajatus oli sanomattomana lohdutuksena Petrean sydämmelle, jota tuska ahdisti, kun hän kuuli kerrottavan Saaran heikosta tilasta. Mutta muistellessansa kuinka pitkä aika oli kulunut Saaran lähdöstä sieltä, hän tuskaantui uudestaan ja pelkäsi Saaran sairastuneen matkalla. Mielellään Petrea olisi vielä samana iltana tahtonut palata etsimään Saaran jälkiä, mutta huolenpito vanhasta ystävästänsä esti häntä siitä puhumastakaan. Assessori ei todellakaan voinut hyvin, vaan tarvitsisi levähtää. Pilvinen ja sateinen ilma vaikutti epäedullisesti hänen ruumiisensa ja sieluunsa. Pidettiin siis varmana asiana, että vasta seuraavana aamuna matkaa jatkettaisiin.
Assessori oli kertonut Petrealle sen päivän olevan syntymäpäivänsä, ja ehkä juuri se muisto saattoi hänen koko päivän hyvin alakuloiseksi. Petrea, joka niin sanomattoman mielellänsä tahtoi häntä vähäsen ilahuttaa, riensi sillaikaa kun assessori illalla kävi erään tuttavansa luona toimittamaan kumppanilleen pienet pidot siksi kun hän palaisi.
Kukkien ja köynnöksien avulla, joita Petrea hankki Herra tiesi mistä (kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotakin, niin täytyy keksiä keinot sen toteuttamiseen) – kynttiläin, uunitulen ja illallispöydän avulla, jossa oli tarjolla Jeremiaan herkkuruokia y. m. hän sai muuten jotenkin ikävän ravintolahuoneen hauskan ja miellyttävän näköiseksi, jommoinen assessoria niin paljon miellytti.
Isät, äidit ja kaikkien onnellisten perheiden muutkin jäsenet ovat tottuneet syntymäpäiväjuhliin, kukkaköynnöksiin ja katettuihin pöytiin. Mutta assessorin syntymäpäivää ei vielä kukaan ollut juhlimalla viettänyt hänen yksinäisenä vaellusaikanaan, häntä ei ollut kukaan hellitellyt elämänsä pienillä äkkiarvaamattomilla iloilla eikä kukilla; sentähden kuuluikin hänen huuliltaan kummastuksen ja mieltymyksen «Ah!» kun hän märjältä kadulta astui koristettuun, hyvin valaistuun huoneesen.
Petrea puolestaan oli sanomattoman ystävällinen ja tuli oikein onnelliseksi, kun hän näki ilahduttamisyrityksensä niin hyvin onnistuneen. He viettivät yhdessä sangen hauskan illan. He keskustelivat onnettomuuden enteistä ja miten ne olivat heihin vaikuttaneet, nauroivat vähäsen omalle pelolleen ja lopettivat päättäen, että semmoiset enteet eivät tavallisesti merkinneet – – mitään. Heidän erotessansa yöksi, pudisti assessori Petrean kättä sanoen: «näin hauskaa, iloista iltaa tämä päivä ei vielä ole suonut minulle!» Kiitollisena niistä sanoista, kiitollisena toiveesta saada pian tavata ikävöity nuoruudenystävänsä meni Petrea levolle. Mutta assessori valvoi vielä kauan ja puoliyö näki hänen vielä kirjoittavan.
Mies ja vaimo! – puhutaan paljon, etenkin romaaneissa miehestä ja vaimosta eri olentoina. Miten onkaan – ihmisiä he ovat kumpikin ja ihmisinä, siveellisinä, tuntehikkaina ja ajattelevina olentoina he etupäässä vaikuttavat toisiinsa elämässä. Heidän tapansa, heidän vaikutuskeinonsa ovat erilaiset ja tuo erilaisuus se juuri keskinäisessä rakkaudessa, kun kumpanenkin koettaa sulostuttaa toisensa elämää, saa aikaan jotakin suloista ja täydellistä!
Seuraavan aamun valaisi mitä kirkkain auringonpaiste. Mutta assessorin silmät olivat raukeat juurikuin levon puutteesta. Syödessänsä aamiaista Petrean kanssa pyydettiin häntä ulos katsomaan olivatko vaunut kunnossa. Eeva-äidiltä peritty syntikö vai muut syytkö lienevät vaikuttaneet sen, että Petrea sillä aikaa kiireesti lähestyi pöytää, jossa assessorin paperit ja rahat olivat valmiina pantavaksi salkkuun? Niin, hän teki niin, hän teki sen, mitä varmaankaan ei kukaan kunnon lukija anna hänelle anteeksi – hän silmäillen luki kiireesti erään paperin, joka vähä ennen oli vastaanottanut assessorin ajatukset ja mietteet ja hän – – anasti sen! Vähän aikaa sen perästä astui assessori sisään, ja, kun aika jo oli kulunut, riensi pistämään paperit talteen – ja sitten jatkettiin matkaa.
Ilma oli herttainen ja Petrea nautti kuin – ei, paljon enemmän kuin lapsi sen suloisuudesta, ja häntä huvittivat kaikki esineet, joita hän sattui katselemaan, ne kun sateen jälkeen kirkkaassa päiväpaisteessa loistivat kaikessa komeudessansa. Maailma oli yhä vielä ja todellakin enemmän kuin milloinkaan ennen hänelle Zauberring, taikarengas, ei enää tuo huumaava, puoleksi pakanallinen, vaan tosi kristillinen, missä jokaisella olennolla ja kappaleella, jokaisella osalla on merkityksensä samalla tavalla kuin jokainen pieni kastepisara saa kimaltelevan keskipisteensä auringon valosta. Syksy oli sitäpaitsi Petrean lempivuodenaika ja sen rikkaus täytti nytkin hänen sielunsa miellyttävillä ajatuksilla. Syksy on vuoden aika, jolloin maaemo toimittaa juhlapitoja kaikille lapsillensa, ja sen johdosta olivatkin maantien viereiset maisemat sangen vaihtelevaiset. Tuossa kuvastuivat ohrapellon kullankarvaiset kuhilaat vasten taivaan sineä ja leikkuuväki lauloi; tuossa lentelivät kauniit tilhiparvet pihlajan purppuranpunaisia marjaterttuja ahdistelemaan; yksinäisen mökin edustalla ilmoittivat perunankukat sen hedelmän jo kasvaneen ja iloiset avojalkaiset lapset juosta tepastelivat iloisesti metsään puolukanpoimintaan. Petrea kiitti sydämmessänsä taivasta kaikesta viattomasta ilosta maan päällä. Hän muisteli kotiaan, vanhempiaan ja siskojaan, Saaraa, joka pian olisi heidän parissansa, kuinka hän (Petrea) hoitelisi ja elättäisi häntä, sovittaisi hänet elämään ja onneen. Tuona autuaallisen ihanana aamuhetkenä muuttuivat kaikki ajatukset ruusunpunaisiksi. Petrea oli hyvin onnellinen ja kepposet, joita hän aikoi tehdä ystävälleen assessorille tuolla anastetulla paperilla olivat nekin puolestansa omansa elähyttämään hänen elinvoimaansa mitä suurimpaan vilkkauteen. «Sydämmen kyllyydestä suu puhuu!» Petrea vaikutti ehdottomasti elvyttäen matkakumppaniinsa, niin että he huvittelivat viskelemällä omenia ja pääryniä vastaantuleville lapsille, jotka – eivät siitä ensinkään säikähtyneet.