He olivat nyt matkustaneet samaa tietä kuin Saarakin, ja ensimmäisessä majatalossa toteutuivat heidän toiveensa, sillä Saara oli ollut siellä ja tilannut kyytihevosen seuraavaan majataloon; yhä vaan kotiinpäin. Samaten vielä molemmissa seuraavissa majapaikoissa, mutta viidennessä kievarissa kaupungista lukien hävisivät äkkiä Saaran jäljet. Ei oltu siellä nähty heidän kuvailemaansa matkustajaa, eikä hänen nimeänsäkään ollut päiväkirjassa. Siitäpä suurta levottomuutta Petrealle. Vähän neuvoteltuaan he päättivät palata siihen majataloon, mistä juuri tulivat ja koettaa siellä saada selville minne Saara oli joutunut.
Sillaikaa oli jo ilta lähestynyt ja aurinko oli mailleen menemäisillään, kun ystävämme ajoivat metsän lävitse, joka on Ruotsin synkimpiä. Se oli kovin huonossa huudossa ja siitä oli vähää ennen sanottu: «metsänrinteet hautovat muistoja yhtä kamalia, kuin itsekin ovat, ja murhakummut koristavat tienvieriä. Tosin eivät vuorien metsiköt enää ole yhtä tiheät kuin ennen, mutta vieläkin on laaksoja, joissa kirveeniskut eivät ole milloinkaan kaikuneet, noita vihreitä viidakkoja harventaen, ja huippuja, joiden viidakkojen peittämää lunta auringon säteet eivät vielä ole jaksaneet suuteloillaan sulattaa.»
«Tässä on kaksi ihmistä surmannut toisensa!» kertoi kyytipoika mitä iloisimman näköisenä seisauttaessansa vaunut, jotta hevoset saisivat vähäsen puhaltaa, sillä tie oli pohjaton ja raskas; ja ruoskallaan hän osoitti suurta risu- ja kivikasaa matkustavien edessä maantien vasemmalla puolella, joka vaikutti ohikulkijaan kamalan pelottavasti. Tapana on että jokainen ohikulkija heittää kiven tahi risun tuommoiselle veripaikalle ja siten kasvaa murhakumpu yhteiskunnan jatkuvan kirouksen alaisena. Niin tämäkin kohosi siinä kammottavana ja kauheana kauniiden kuusien keskellä ja näytti siltä kuin täytyisi tienvierustan luovuttaa rumimmat omaisuutensa, vääntyneet oksat ja puunjuuret kummun kohotteeksi. Mutta keskeltä tuota kauhistusta kasvoi orjantappurapensas ja vereksien vesipisaroiden tavoin loistivat sen marjat auringonvalossa, se kun laskiessansa valaisi leveän maantien vaalean juovan kultaisena tumman metsän sylissä.
«Kun tuo pensas kukkii», lausui Jeremias eloisin silmin sitä katsellen, «tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että mitä ihmiset syystä kiroovat, sen voi korkeampi voima rakkautensa ruusuilla peittää.»
Auringon säteet hävisivät. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta juuri kun hevosten piti astua kummun ohitse, niin ne säikähtivät niin kovasti, että vaunut vierivät alas ojaan ja – kaatuivat.
«Hyvästi!» kaikui Petrean sydämmessä elämälle, mutta ennenkuin aavistikaan hän oli päässyt vaunuista ja seisoi ihan vahingoittumattomana pehmeässä kanervikossa. Assessorille ei käynyt yhtä onnellisesti. Kovan oikeaan jalkaan sattuneen kolauksen tähden oli hänen mahdoton suuritta tuskitta pysyä pystyssä. Parin askeleen päässä makasi hänen ajajan virassa oleva vanha palvelijansa pyörtyneenä kovasti vuotaen verta päähän saamastaan haavasta ja hevostensa vieressä seisoi itkien pikku kyytipoika. Ei ollut heidän tilansa sinä hetkenä varsin hauska. Mutta Petrea oli ensimmäisen silmänräpäyksen pelästyksen jälkeen vallan tyyni ja neuvokas. Valamalla pyörtynyttä sadevedellä, jota onneksi oli runsaasti saatavana, hän sai palvelijan henkiin jälleen ja nenäliinallansa hän sitoi hänen haavansa. Sitten hän auttoi hänet istumaan, mutta seisoa loukkaantunut ei jaksanut, sillä päätä huimasi.
Pian istuivat isäntä ja palvelija surkeain näköisinä vierekkäin paksun puunrungon nojassa, sillä vaikka assessori oli paljon enemmän huolissaan palvelijastaan kuin itsestänsä ja vakuutti omaa vammaansa «vähäpätöiseksi», niin hän kuitenkin oli sangen kalpea sen tuottamasta tuskasta. Mitä oli tehtävä? Jospa he vaan saisivat vaunut ylös ojasta ja molemmat vahingoittuneet niihin, niin olisi Petrea itse istahtanut ajajan paikalle ja ajanut yhtä hyvin kuin ken hyvänsä; ei mikään ollut helpompaa hänen mielestänsä; mutta juuri molempain ensimmäisten ehtojen täyttämisessä olikin vaikeus, jopa sula mahdottomuus, sillä Petrea raukan voimat eivät ensinkään olisi olleet sopusoinnussa hänen hyvän tahtonsa ja rohkeutensa kanssa. Kyytipoika sanoi noin puolen neljänneksen matkan päässä maantien varrella torpan olevan metsässä, mutta oli mahdotonta saada häntä rientämään sinne tahi millään ehdolla jättämään hevosiaan.
«Odottakaamme», lausui assessori kärsivällisesti ja tyynesti, «varmaankin joku pian kulkee tästä ohitse ja siltä me voimme pyytää apua». Odotettiin, mutta ei kukaan tullut ja hetki hetkeltä pimenivät varjot: näytti siltä kun ihmiset olisivat kammoksuneet metsää pimeän tultua. Petrea oli kovin levoton vanhan ystävänsä puolesta, peläten että hänen olisi pakko pitkäksi ajaksi jäädä kostealle sammalikolle iltaviileään; sen tähden hän itsekseen lujasti päätti ryhtyä toimeen asian auttamiseksi. Hän kääri assessorin ja palvelijan ympärille kaikki käsillä olevat peitteet ja päällysvaatteet, oma nuttunsakin siihen luettuna, iloisena siitä että ukko ei sitä huomannut ja lausui sitten päättävästi: «nyt lähden itse apua hakemaan; tulen kyllä pian takaisin». Ja kuuntelematta kieltoa, rukouksia ja uhkauksia, joilla assessori koetti pidättää häntä, hän juoksi kiireesti sinne päin, missä kyytipoika oli sanonut torpan olevan. Hän riensi eteenpäin kiirein askelin koettaen karkoittaa kaikki persoonallisen vaaran ajatukset ja ainoastaan kiintyä toivomaan pikaista apua ystävällensä.
Nopea kulkunsa pakoitti hänet hetken perästä seisahtumaan vähäsen hengähtääksensä. Kiivas liikunto, joka saattoi hänen verensä vilkkaasti kiertämään, ilman puhtaus, metsän kauneus ja rauhallinen juhlallisuus herätti hänessä melkein vastoin tahtoansa vastustamatonta mieltymystä ja huvia; se kuitenkin väheni äkkiä kun kuuli metsästä rasahduksen. Tuuli se ei voinut olla; ehkä joku lehmä? Petrea pidätti vieläkin läähättävää hengitystänsä. Kuului supatusta ja kuisketta – metsästä tuli – ihmisiä! Niin rohkea, tahi oikeammin uhkarohkea kuin Petrea välistä olikin, hytkähti hänen sydämmensä pelosta ajatellessaan yksinäistä, turvatonta tilaansa ja muistellessansa niitä kauhuntapauksia, joista juuri tämä metsä oli kuuluisa. Sitäpaitsi hän ei enää ollut siinä ijässä, jona ihminen ikäänkuin lennossa elää elämäänsä, surutonna ja vallatonna; hän oli jo vakaantunut, hänellä oli hiljainen huoneensa ja rauhallinen työnsä, jota hän rakasti enemmän kuin maailman ihmeellisimpiä seikkailuja; ei siis kummaa, että häntä vähäsen vavistuttivat nuo inhottavat ja kamalat maantien tapaukset. Kovasti sykkivin sydämmin Petrea yhä kuunteli. Kahina kuului yhä lähemmältä. Ensi hetkenä Petrea aikoi piiloutua maantien toiselle puolelle, mutta heti sen perästä hän rohkeasti huusi: »ken siellä?» Kaikki oli hiljaa. Petrea vaivasi silmiään nähdäksensä jonkunkaan siltä puolelta, mistä äänet kuuluivat, mutta turhaan; metsä oli tiheä ja oli jo sangen pimeää.
Vielä kerran Petrea huudahti sanoen: «jos siellä on ihmisiä, niin tulkaa Herraa nimessä onnettomien matkustavien avuksi!» Rosvotkin, hän arveli, armahtavat niitä, jotka heihin luottavat; ja avunpyynnöt voivat karkoittaa murhanajatukset heidän mielestänsä. Silloin alkoi rapina jälleen ja samassa kuului – – lasten ääniä! Sanomaton ilontunne valtasi Petrean sydämmen. Kokonainen sotajoukko, Napoleonin komentamana, ei olisi herättänyt hänessä suurempaa turvallisuuden tunnetta kuin nuo lasten äänet sinä hetkenä. Kohta tuli metsästä kaksi pientä paljasjalkaista ihmislasta, poika ja tyttö, jotka kovin kummastuneina katsoa töllistelivät Petreaa. Petrea kohta rakensi tuttavuutta heidän kanssaan, ja he lupasivat hänen pyynnöstänsä viedä hänet mökkiinsä, joka oli siitä jonkun matkan päässä. Matkalla he antoivat Petrealle puolukoita täysistä tuohisistansa ja kertoivat viipyneensä niin myöhään sentähden, että heidän piti ajaa lehmä kotiin, mutta eivät olleet löytäneet sitä. Siitä oli pikku tyttö kovin huolissaan, sillä «sairas rouva tarvitsi maitoa illaksi».