Sillä aikaa kun Petrea pienien suojelusenkeliensä saattamana astuu metsäpolkua, tahdomme mekin kulkea samaa tietä ja kertoa mitä siellä oli tapahtunut muutamia päiviä aikaisemmin.
Pari päivää sitten ajoi siitä kyytirattaat, joissa istui rouva ja pieni tyttö. Silloin he näkivät pienen torpan, joka kukkiville perunapeltoineen muodosti hauskan valon välähdyksen tiheässä metsässä, ja rouva sanoi kyytimiehelle: «En jaksa enää! Seisahtakaa tähän; minun täytyy levähtää hetki.» Rouva laskeutui alas kärryistä, astui hitaasti kyytimiehen avulla mökille ja pyysi siinä asuvalta vaimolta lasillisen vettä ja luvan saada levähtää hetkisen hänen vuoteellaan. Ääni oli melkein kuulumaton ja kasvot kalman kalpeat. Pikku tyttö itki ja nyyhki katkerasti. Tuskin oli sairas raukka päässyt kurjalle ja likaisenlaiselle vuoteelle, ennenkun hän vaipui syvään horrostilaan, josta hän heräsi vasta kolmen tunnin kuluttua. Silloin hän huomasi kyytimiehen kantaneen hänen tavaransa mökkiin, riisuneen hevosensa rattaista ja ratsastaneen pois.
Kolmena päivänä koetti sairas monta kertaa turhaan nousta vuoteelta, mutta tuskin hän oli astunut muutamia askeleita ennenkuin hänen täytyi vaipua siihen takaisin, ja silloin vapisivat hänen huulensa ja katkerat kyynelkarpalot vierivät poskia pitkin. Neljäntenä päivänä hän makasi ihan hiljaa, mutta iltapuolella hän pyysi vaimon hankkimaan jonkun luotettavan, kunnon henkilön, joka rehellisestä palkkiosta ottaisi viedäksensä pikku tytön erääsen paikkaan, jonka mukana oleva kirje lähemmin ilmoittaisi. Vaimo ehdotti veljensäpojan, sanoi häntä kaikin puolin rehelliseksi ja luotettavaksi sekä lupasi sairaan pyynnöstä vielä samana päivänä mennä puhuttelemaan häntä; mutta kun hän asui melkoisen kaukana, niin hän luuli voivansa palata vasta myöhään illalla. Hänen lähdettyään otti sairas esille paperia ja lyijykynän ja kirjoitti heikolla, vapisevalla kädellä seuraavat sanat:
«En ehdi perille, – tunnen sen! Hukun ennen kuin ehdin satamaan. Oi, kasvatusvanhempani! armaat siskot! Armahtakaa pienokaistani, lastani, joka kolkuttaa ovellenne ja ojentaa teille nöyrän, viimeisen rukoukseni: antakaa hänelle lämpöinen koti silloin kun hänen äitinsä lepää maan kylmässä povessa! Katsokaa miten herttaisen näköinen hän on! Lukekaa lapsen silmistä että hänkin jo on tutustunut kurjuuteen ja hätään! – hän ei ole äitinsä näköinen; – minusta hän muistuttaa sitä, jonka nimen hän on saanut ja jonka enkelimäinen kuva ei milloinkaan ole haihtunut sielustani.
Kasvatusäiti, kasvatusisä, siskokullat! – minulla olisi paljon sanottavaa, mutta jaksan vaan vähän. Antakaa minulle anteeksi! Antakaa minulle anteeksi teille tuottamani suru! Paljon olen rikkonut, mutta paljon olen saanut kärsiäkin. Vaeltaja olen ollut maan päällä eikä minulla ole ollut kotia missään jätettyäni teidän siunatun kotinne. Tieni on kulkenut erämaan läpi – – polttava samumtuuli on puhaltanut poskeeni – polttanut, hävittänyt...
Jättäessäni maailman, jossa olen niin paljon rikkonut ja niin paljon kärsinyt, rukoilen siunaustanne! Oi sallikaa minun tunnustaa että se Saara, jota muinoin sanoitte tyttäreksenne ja siskoksenne ei kuitenkaan ole tykkänään kelvoton. Syvälle hän kyllä on vaipunut, mutta hän on koettanut nousta alennuksestansa ja teidän kuvanne ovat hyvien enkelien tavoin ympäröineet häntä parannuksen tiellä.
Teidän jaloista sydämmistänne tuntuu hyvälle kuulla että Saara nyt kuolee katuvaisena, mutta toivehikkaana; – – laupeuden isään hän nöyrästi luottaa.
Armeliaisuuden käsi on maan päällä suojellut lapsuuteni päivät; – myöhemmin se on nostanut kuolevan pääni ja vuodattanut sydämmeeni uuden, paremman elämän: – se on johdattanut minut toivomaan taivaallisen armahtajan laupeutta.
Kasvatusisä! sinä, joka olet minulle Hänen esikuvansa maan päällä, sinä, jota olen paljon rakastanut; – – lempeä kasvatusäiti! – sinä, jonka ääni ehkä voisi palauttaa elämän tähän kuolevaan rintaan – – armahtakaa minun lastani; ottakaa hänet lapseksenne! Ja minä kiitän ja siunaan teitä!
Ei ollut aikomukseni milloinkaan palata taakkana kotiinne. Ei! Tahdoin ainoastaan tuoda pienokaiseni ovellenne, nähdä sen aukenevan hänelle ja sitten mennä pois – mennä hiljaa pois kuolemaan. Mutta minun ei pitänyt päästä perille!... Jumala saattakoon isättömän ja äidittömän luoksenne!