Ja nyt hyvästi! En jaksa enää! – – jo pimenee silmissäni. Polvillani ollen kirjoitan nämä viimeiset sanani. Vanhempani, siskoni! Ottakaa lapseni omaksenne. Saattakoon hän teidät kerran unohtamaan äitinsä vikoja... Antakaa anteeksi!... Kaikki on minun syyni!... En syytä ketään. Jumala palkitkoon teitä ja olkoon minulle armollinen!...

Saara.»

Kiireesti taittoi Saara kirjeensä kokoon, painoi siihen sinettinsä ja kirjoitti päällekirjoituksen. Ponnistuksesta uupuneena hän sitten vaipui alas nukkuvan lapsensa viereen, suuteli sitä hiljaa, kuiskaten: «Viimeisen kerran!» Hänen jalkansa ja kätensä olivat jääkylmät, hän tunsi tuon jääkylmyyden ikäänkuin hiipivän suonissansa ja leviävän koko ruumiisensa, hänen jäsenensä jäykistyivät ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. «Kuolema se on!» arveli Saara; «yksinäinen ja kurja on kuolinvuoteeni; kuitenkin – en ole ansainnut parempaa!» Hänen tajuntansa hämmentyi, mutta hänen sielunsa pohjassa taistelivat vielä elämän viimeiset, ehkä jaloimmat voimat, tuska ja rukous. Viimein nekin kuoleutuivat vaikkeivät pitkäksi aikaa, sillä uudet aistimukset herättivät äkkiä haihtuvan elämän.

Saarasta tuntui kuin olisivat enkelien äänet lausuneet ja toistaneet hänen nimeänsä; pehmeät kädet hivelivät sähkön tavalla hänen jäykistyneitä jäseniään; hänen jalkojansa painettiin vasten jonkun rintaa, jossa elämä pulppusi vilkkaasti, kuumia kyyneleitä putosi niille tehden ne lämpöisiksi; sitten hän tunsi sydämmen sykkivän omaansa vasten ja kuolon henkäys väistyi hänen kasvoistansa niiden lämpimien kesätuulahduksien, suuteloiden ja kyyneleiden tieltä ... oi, eikö se ollut unta? Mutta uni muuttui yhä vilkkaammaksi, yhä selvemmäksi. Elämä, tuo vilkas, hellä, lämmin elämä taisteli kuolon kanssa ja voitti sen.

«Saara! Saara!» huudahti ääni täynnä rakkautta ja pelkoa, ja Saara avasi silmänsä ja sanoi: «Oi Petrea! Sinäkö se olet?»

Niin, Petrea se oli, jonka surua ja tuskaa kun hän näki Saaran kurjan tilan, ja iloa kun hän sai hänet jälleen virkoamaan, me emme voi kuvailla. Saara tarttui Petrean käteen ja vei sen huulillensa, ja sen liikkeen osoittama nöyryys, niin vieras entiselle Saaralle, tunki aivan hänen sydämmeensä.

«Anna minulle juotavaa!» rukoili Saara heikolla äänellä.

Petrea katsahti etsivästi ympärilleen eikö olisi missään virvoittavaa juomaa, mutta tuvasta ei löytynyt muuta kuin ruukullinen sameata vettä; ei maitopisaraakaan – ja lehmä oli jäänyt metsään! Petrea olisi antanut sydänverensä parista viinipisarasta, sillä hän huomasi Saaran heikkoudesta hänen olevan kuolemaisillaan. Nyt täytyi hänen tuskaantuneena antaa Saaralle tuota huonoa vettä, johon hän kuitenkin ensin pusersi vähäsen puolukoita saadakseen sen virkistävämmäksi. Saara kiitti ikäänkuin se olisi ollut jumalainjuomaa.

«Onko läheisyydessä jotakin paikkaa tahi taloa, josta saisi tänne väkeä ja ruokaa?» kysyi Petrea pieniltä oppailtansa.

He eivät tietäneet muuta kuin «kylän», ja majatalon, josta voi saada kaikkea, mitä vaan haluaa, vakuuttivat lapset. Sinne kyllä oli kappale matkaa, mutta tyttö tunsi metsäpolun, jota myöten pääsisi pian perille. Petrea ei epäillyt hetkeäkään, ja rohkaistuaan Saaran mieltä hän riensi reippaan pikku tytön seurassa kylään.