Tyttö kulki edellä ja hänen valkoinen huivinsa vilkkui pimeässä osoittaen Petrealle, minne mennä yön pimeydessä. Mutta metsäpolku, jota metsän lapsi astui niin keveästi ja varmasti, tuli Petrealle oikeaksi koetustieksi. Milloin tarttuivat hänen vaatteensa tiheään pensaikkoon, milloin takertui hänen hattunsa pitkään oksaan nykäisten hänen päänsä vinoon, milloin hän kompastui tahi kaatui puunjuuriin ja kiviin, joita pimeä esti näkemästä tahi joita hän ei niin kiireessään malttanut välttää; sitäpaitsi lensivät yölepakot hänelle vasten silmiä. Turhaan metsä kohosi majesteetillisempana kuin koskaan hänen ympärillänsä, turhaan taivaan tähdet tuikkivat avaruudessa ja lähettivät säteensä alas maan pimeyttä valaisemaan, turhaan lauloivat sadepurot hiljaista lorinaansa illan hiljaisuudessa virtaellessansa alas vuorilta. Petrea ei sillä kertaa ensinkään huomannut luonnon ihanuutta ja kylän ikkunoista tuikkivat kynttilät olivat hänelle tervetulleempi näky kuin kaikki taivaankannen tähdet ja auringot.
Ja valoa, tavallista enemmän valoa virtaili kalpeina säteinä majatalon hikisistä ikkunoista Petrean saapuessa sinne. Sisältä kuului surinaa kuin mehiläispesästä. Viulujen vingutusta, polskan pyörrettä; hameet pyyhkivät tyttöjen pyöriessä seiniä, rautakiskoiset kantapäät polkivat lattiaan ja pöly nousi korkealle kattoon asti. Turhaan etsittyään ketään tanssituvan ulkopuolelta, oli Petrean pakko astua sisään, ja siellä hän heti huomasi joutuneensa hääiloon. Kullattu hopeakruunu morsiamen päässä huojui taistelevien puolueiden hyökkäyksistä ja puolustuksesta, sillä oli juuri tuo kiihkeä hetki ruotsalaisissa talonpoikaishäissä, jolloin, niinkuin sanotaan, tanssitaan kruunu pois morsiamen päästä. Naidut vaimot ne siinä koettavat voittaa sen ja samalla ottaa vangiksi morsiamen, jota tytöt mitä innokkaimmin puolustavat ja pidättävät piirissänsä. Suuren tuvan toisessa päässä oli melu vielä äänekkäämpi, sillä siellä koettivat miehet valloittaa ylkämiehen poikien seurasta ja siellä he tuuppivat, vetivät ja repivät oikein armottomasti huutaen ja nauraen, polskan huimaavassa tahdissa.
Hienolle neidille oli semmoiseen sekamelskaan sekaantuminen melkein hengenvaarallista, mutta Petrea ei sinä hetkenä pelännyt mitään vaaraa, paitsi sitä ettei hän saisi ääntänsä kuulumaan tuossa hillittömässä melussa. Hän pyysi huutaen saada puhutella isäntää. Mutta hänen äänensä hukkui kokonaan yleiseen rähinään. Äkkiä hän pujottelihe taistelevien ja tanssivien joukkojen lävitse molempien soittajien luokse, jotka oikein vimmatusti vinguttivat viulujaan ja polkivat tahtia. Petrea tarttui toisen käsivarteen ja pyysi hänen Herran tähden keskeyttämään soittonsa hetkeksi. «Ihmishenki riippui siitä.» Mutta häntä ei ensinkään huomattu eikä kukaan häntä kuullut, soitettiin ja tanssittiin melkeinpä raivoisasti.
«Tämäpä on hullua!» ajatteli Petrea, «mutta minä aion olla vielä hullumpi!» Ja samassa hän kaatoi soittoniekkojen päälle heidän edessään olevan pöydän ynnä siinä olevat pullot ja lasit. Siitä soitto vaikeni äkkiä. Soiton lakkaaminen saattoi tanssivatkin ällistyneinä katsahtamaan sinne päin. Petrea käytti hyväksensä tuon silmänräpäyksen, astui joukon keskelle ja huusi majatalonisäntää.
Tämä, joka juuri vietti tyttärensä häitä, tuli esiin; hän oli lihava, mahtaileva mies ja oli silminnähtävästi maistanut muutamia laseja liikaa.
Petrea kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut sekä pyysi väkeä auttamaan kaatuneita vaunuja pystyyn ynnä vähäsen viiniä ja hienoa leipää sairaalle. Hän puhui innokkaasti ja päättävästi; siitä huolimatta isäntä ja tanssin ja viinin huimaama joukko seisoivat siinä katsellen häntä kummastellen ja epäilevästi, ja Petrea kuuli kuiskattavan ympärillään: «hän on tuo hullu rouva! tuo hullu rouva hän on! Ei, ei, hän ei ole se! – Niin, kyllä, hän se on!» Ja tunnustaa täytyy, että Petrea oli siksi liikutuksen vallassa, ja hänen kävelymatkan ponnistuksista epäjärjestykseen joutunut pukunsa saattoikin heitä luulemaan häntä vähäsen hulluksi; se ja kun he olettivat hänen toiseksi, voipi selittää sen vastahakoisuuden häntä auttamaan, joka kohtasi häntä ja joka on niin vieras Ruotsin kansanluonteelle. Uudestaan kehoitti Petrea isäntää ja muitakin talonpoikia auttamaan ja lupasi vielä runsaita juomarahoja.
Majatalonisäntä asettui nyt mahtavasti Petrean eteen, hihkasi ja lausui itseviisaasti: «niin niin, tuo on kaikki kyllä hyvin, mutta kyllä minä tahtoisin nähdä vähäsen noita runsaita juomarahoja, ennenkuin lähden matkaan kaatuneita vaunuja nostelemaan. Kenties lopulta ei ole kumpaakaan. Ei voi niinkään uskoa kaikkea mitä ihmiset lörpöttelevät.»
Petrea muisti levottomuudella ettei hänellä ollut ensinkään rahoja mukanaan, mutta ei ilmaissut sitä, vaan vastasi tyynesti ja lujasti: «rahat saatte kun tulette vaunujen luokse. Mutta seuratkaa minua nyt heti Herran tähden! Jokainen silmänräpäyksen viipyminen voi maksaa ihmishengen!»
Kahden vaiheella katselivat miehet toisiansa, mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Melkein epätoivon vallassa löi Petrea kätensä yhteen, kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi: «oletteko kristityitä ihmisiä kun voitte kuulla lähimmäisenne olevan hengenvaarassa rientämättä heille avuksi?» Hän mainitsi isänsä nimen ja viran, luopui rukouksista ja rupesi uhkaamaan.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui sisällä, tapahtui majatalon portilla jotakin, jota sivumennen tahdomme mainita.