Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenen vuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenä seinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneet keskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven – sehän käy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä – niin pääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin vierashuoneen ja lastenkamarin lävitse; – sehän olisi mainiota!»

Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sitten pantaisiin?»

«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllin kyllin!»

«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinä nurkassa istuu!»

»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäin edullista saada tähän ovi?»

«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!»

«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään, eivät tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi ja mukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan, kunnes muutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen paremmaksi; silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset kuuluvat tietysti vanhoilliseen puolueesen!»

«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys rakentamisesta ja hääräämisestä!»

Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sana sekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähän teräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivät karta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta – emmekö vihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen kymmenettä ja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata, Liisaseni, ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei ole mitään kiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan, ei mitään hyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään joka olisi helpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin. Elämä on todellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen tuhlattaisiin. Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi kymmenen minuttia! Ja lapset, – eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet? Herran tähden, Elise-kulta»...

«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos.