Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesen valaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoina laskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeina komeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää; mutta hänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta nuoret naiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajatteleva piirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä, tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän oli tummaihoinen ja muutoin jaloja kasvojenpiirteitä rumensi tyytymättömyyden ilme, jonka vaan silloin tällöin harvinaisen kaunis hymy karkoitti. Suurien, ruskeiden, kummallisten silmien yläpuolella kaareutuva otsa vetäytyi usein syviin ryppyihin ja sen päällä kohosi tiheän metsän lailla mustanruskea tukka, jonka sakeissa kiemuroissa olisi saattanut sanoa tuhanten oikkujen ja vastaväitteiden asustavan. Ne näyttivät myöskin hiiviskelevän hänen kasvojensa syvissä rypyissä, joista ei ainoakaan osoittanut velttoutta, eikä ollut merkitystä vailla. Niiden terävät kulmat, yhtä vähän kuin sanojen ja äänen tuimuus eivät kuitenkaan voineet salata sitä sydämmen suurta jaloutta, joka ikäänkuin painoi leimansa assessori Jeremias Munterin koko olentoon. Ja vaikuttaahan mehukin, että vihreät lehdet puhkeavat könttyrän tammen jäykkiin, paljaihin oksiin.

«Hyvää päivää veikkoseni!» huudahti laamanni sydämmellisesti tulijalle, ojentaen hänelle kätensä, «mitäs kuuluu?»

«Pahaa vaan!» vastasi tuo harmittelija, «ja kuinka voisi toisin ollakaan? Mimmoinen ilma meillä onkaan? Kylmää kuin tammikuussa! Ja mimmoisia ovat ihmiset tässä maailmassa? On vallan synti ja häpeä! Olen ollut tänään niin äkeissäni että... Oletko lukenut ... sanomista sinuun tähdättyä kiukkuista kirjoitusta?»

«En! Minä en lue sitä lehteä, mutta olen kuullut puhuttavan kirjoituksesta. Siinähän vastustetaan kirjoitustani läänin köyhäinhoidosta?»

«Niin. tahi oikeammin ei! Sillä kummallista on, että siinä ei puhuta asiasta juuri mitään, se on vaan sinuun tähdätty – siinä on mitä alhaisimpia syytteitä, halpamaisimpia herjauksia!»

«Niin olen kuullut enkä sen vuoksi huoli lukea sitä.»

«Oletko kuullut ken on sen kirjoittaja?»

«En, enkä tahdo sitä tietääkään!»

«Mutta se sinun tulee tietää, sillä on tärkeätä tuntea vihollisensa. Herra N. se on. Tahtoisin syöttää kolme oksennusjauhetta sille miehelle, niin tottapa saisi tuntea miltä oma sappensa maistuu!» «Mitä? N–kö, joka asuu tässä viistoon meitä vastapäätä ja joka vastikään on saanut kotiin lapsensa Kapista? – tuon äidittömän pikku raukan!»

«Hän juuri! Mutta sinun pitää lukea kirjoitus, ellei muun vuoksi, niin saadaksesi parempaa makua kahvillesi. Kas tässä! minä toin sen mukaani. Olen saanut kuulla, että se tänään lähetettäisiin rouvallesi. Niin, niin, onhan niitä siivoja poikia maailmassa. Mutta missä on rouva tänään? Ah, siinäpä hän onkin! Hyvää huomenta Mylady Elise! Miten viehättävä näin huomeneksella! Mutta miten kalpea! Oi, oi, oi! Se ei kelpaa! Turhaanko minä sitten aina sanon ja saarnaan? Liikettä, raitista ilmaa, muuten ei auta mikään apu maailmassa. Mutta ken uskoo saarnaamme? Ei, hyvästi nyt, hyvä herrasväki! Missä on nuuskarasiani? Sanomienko alla? Kirotut lehdet, kaiken ne kätkevätkin. Ei pysy edes nuuskarasiakaan rauhassa. Hyvästi Elise rouva, hyvästi Frank! Ei, mutta katsokaapa miten hän istuu siinä lukemassa herjauksia itsestänsä, ikäänkuin ne eivät ensinkään koskisi häneen. Nyt hän nauraa vielä päälle päätteeksi – maistukoon aamiaisenne, hyvät ystäväni!»