«Amen!; Amen!» huudahti Jacobi, joi lasinsa pohjaan ja heitti sen taaksensa. Louise katsahti vähäsen hämillään äitiinsä, mutta kun tämä iloisesti seurasi Jacobin esimerkkiä niin hänkin teki samoin.
«Kaikki lasit kattoon sen maljan jälkeen!» huusi laamanni lähettäen omansa kilistelemään katon kanssa ja sanomattomasti riemuiten heittivät jacobiinit lasinsa ilmaan koettaen saattaa rauhanmaljan niin hävittäväiseksi kuin suinkin.
Jätämme nyt tuon iloisen seuran, josta näemme äidin hiljaa hiipivän. Näemme hänen vetäytyvän pieneen yksityishuoneesen, jossa hän levähtää rauhallisesti kirjoittaaksensa seuraavat rivit armaalle siskolleen:
«Olen jättänyt heidät hetkeksi levähtääkseni ja jutellakseni vähäsen kanssasi, Ceciliani. Täällä on tyyntä ja hyvä olla, ja iloiset äänet, oikeat juhlaäänet kuuluvat tänne. Ernstin sydän nauttii mitä suurinta iloa, sillä hän näkee kaikki lapsensa iloisina ympärillään. Ja lapset, Cecilia – hänellä onkin oikeus iloita, ylpeillä heistä. He seisovat kaikki hänen ympärillänsä hyvinä ja nuhteettomina ihmisinä; he kiittävät häntä siitä, että he ovat syntyneet elämään ja oppineet tuntemaan sen arvoa. He ovat tyytyväiset osaansa. Kadonnut, kotiin palannut lepää lapsuutensa kodissa, sitten aloittaaksensa uutta elämää, ja hänen herttainen lapsensa on jo kotiutunut isoisän syliin... Nyt kuuluu Gabriellen kitaran sävel ja laulu kajahtaa! – Luulenpa heidän tanssivankin! Louisen kahdeksan poikaa saa pohjahirret tärisemään. Jacobin ääni kuuluu kaikkien yli. Tuo oiva, ijäti nuori ihminen! Pitäisi minun olla iloinen, minunkin, sillä kaikki on rauhallista ja hyvin kodissani. Ja minä olenkin, – sydämmeni huokuu kiitollisuutta, mutta ruumiini on väsynyt, kovin väsynyt.
Haudan kuuset huojuvat ja viittaavat; – näen niiden latvojen tervehtivän itseäni kirkkaassa kuuvalossa ja osoittavan – ylöspäin. Kutsutko minua poikani? Kutsutko minua tulemaan kotiisi luoksesi? Esikoiseni! Kesälapseni! salli minun kuiskata että se on salainen toivomukseni. Ystävällinen oli minulle maailma, ystävällinen sen Koti; mutta kun sinä, lemmikkini, menit pois, alkoi minunkin muuttoni. Ehkä tulee viimeinen muuttopäivä pian. Minä ikäänkuin tunnen saavani hiljaisesti nukkua kuolon uneen. Ja jos Herra ennen viimeistä nukkumistani suo minulle oikein selkeän, ihanan hetken, niin painan vielä kerran suutelon mieheni kädelle, katselen siunaavasti ympärilleni ja kiitollisesti taivasta kohti ja sanon niinkuin nytkin sydämmeni pohjasta:
Jumalalle kiitos tästä kodista!
– ja taivaallisesta!»