Nuo kahdeksan vesaa eivät voineet kylliksi kiittää siitä ja vastata siihen.
Sitten kilistellen esitettiin suuri joukko yksityisiä, leikillisiä maljoja. Jacobiinit kilistelivät taukoamatta tätiensä kanssa, niin että Gabrielle tuskin ehti muuta kuin juoda siskonsa pikku poikien kanssa.
Sillä välin piti Jeremias Munter ilosilmin ja nuorekkaan vilkkaasti seuraavan hellän puheen morsiamelleen:
«Olipa hitto vieköön kovin kummallista, että hän oli niin halukas pyytämään minua! Kosia itse! Mistä hän tiesi välittäisinkö minä hänestä? Ja sitten vielä tulla tupsahtaa niin odottamatta päälleni? Eikä suoda minulle ollenkaan miettimisaikaa! Sehän on ennen kuulumatonta! – Mitä – häh? – uudistaako se? E–ei! Se on niin vaivaloista! En, en, en, en, en, en, En toki! sanon! Kun nyt olen tuuminut asiaa, niin huomaan olevan parasta että otan hänet. Mutta kyllä hän oli aika hätäkello! Olin vähällä mennä tainn... Mitä nyt? Mitä uutta tämä on? Tuleeko pikku armo, pikku käly noin enemmittä mutkitta suutelemaan minua? Hyvänen aika! Elämä on kuitenkin hauskaa!»
Mutta ei kenenkään mielestä elämä ollut niin hauska kuin Petrean.
«Oletko nyt tyytyväinen minuun, Petrea?» kysyi Eeva häneltä hiljaa veitikkamaisesti hymyillen.
Petrea sulki hänet hellästi syliinsä.
Silloin kuului Louise rouvan ääni: «Kas niin poikaseni, nyt ette saa enää juoda! Ei tippaakaan enää! Mitä sanot pikku David? Veljenkö maljaa setä Munterin kanssa! Kiitoksia poikaseni, sen maljan saat juoda toiste. Te olette jo juoneet maljoja kylliksi, ehkäpä enemmänkin kuin pääkkösenne sietävät.»
«Minä rukoilen poikien puolesta, Louise sisko!» huudahti assessori; «minä tahdon esittää maljan ja se heidänkin pitää juoda. Täyttäkää vielä kerran lasit anoppiseni! Minä esitän:
«Rauhan malja! Olkoon rauha maassa ja kodeissa! Rakkauden ja tiedon malja, jotka yksistään tekevät rauhan siunausta tuottavaksi! Sanalla sanoen – rauha maassa! Sen malja!»