Hiljaa ja sanomattoman suloisesti painoi Eeva punastuvat kasvonsa häneen ja suuteli häntä.

«Herra Jumala!» huokasi Jeremias, «oletko siis omani? Hänen nimeensä siis!» Ja sanomattoman onnellisena hän sulki kauan rakastamansa syliinsä. Hän piti häntä kauan siinä ja syvät huokaukset tunkeutuivat hänen autuaallisesta sydämmestänsä. – Viimein hän riistihe irti ja ikäänkuin uuden nuoruuden valtaamana hypähti ovelle ja huusi kirjastossa oleville:

«Kas niin! Nyt on kaikki valmiina! Minä otan hänet! Hän saa minut omaksensa! Hän kelpaa puolisokseni ja minä kelpaan hänelle mieheksi! Kas niin, te siellä ulkona! Ettekö tahdo juoda maljaamme?»

Kaikki riensivät maljan luokse; Louise muiden mukana, kahdeksan vesaa hänen kintereillään. Syntyi iloista hälinää. Nauraen Leonore ja Petrea torjuivat luotansa ryntääjät ja lupasivat tuoda heille lasit, jos vaan pysyivät paikoillaan. Viimein palasi järjestys seurakuntaan; lasit täytettiin ja maljojen esittäminen alkoi.

Ensimmäinen, jonka laamanni esitti, oli uuden morsiusparin.

Toinen: Jacobin kaunopuheliaasti esittämä, oli vanhemmille, «heidän onnelleen ja menestykselleen joiden kautta minä ja niin moni muu on tullut niin onnelliseksi».

Kolmas: juotiin uuden papinperheen menestykseksi ja viihtymiseksi.

Neljäs: uuden tontin.

Viides: vanhalle – aina nuorelle kodille.

Kuudes: «Kaikkien hyvien lasten» malja.