Perheen silmistä voi lukea että se ei ollut äkkiarvaamatta sen jäsenille. Louisella kimelsivät kyyneleet silmissä eikä hän ollut ensinkään «häväistyn näköinen» semmoisesta teosta, joka oli niin täydellisesti «vastoin naisen arvoa». Assessori säpsähti ja katsoi Eevaan kummastuneena.
«Ota vastaan minulta», jatkoi laamanni äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa, «seurakumppani, jota jo kauan olet toivonut itsellesi! Ainoastaan sinulle, Munter, minä voin noin lahjoittaa rakkaan lapseni!»
«Ettekö huolikaan minusta?» kysyi Eeva punastuen ja hymyillen ojentaen valkoisen kätensä yhä vielä sanattomalle Jeremiaalle.
Assessori tarttui kiivaasti Eevan ojennettuun käteen, puristi sitä molemmin käsin vasten rintaansa ja lausui hiljaa kumartuen sen yli: «oi, minun ruusuni!» Kun hän jälleen kohotti päänsä, vuotivat kyyneleet hänen silmistänsä! Mutta hän oli levoton ja tuskaantunut. «Veli!» hän lausui laamannille «en voi vielä kiittää sinua! En tiedä, ... en käsitä... Minun täytyy ensin tutkia häntä!»
Hän tarttui Eevan käteen ja vei hänet Elisen viereiseen huoneesen, istahti siellä vastapäätä häntä ja lausui kiivaasti:
«Mitä tämä merkitsee? Mitä ilveitä tämä on? Kuinka on asian laita? Sano minulle, Jumalan nimessä, Eeva, millaisilla tunteilla hän tulee noin minua kosimaan? Onko siinä todellista rakkautta? Jaha, juuri rakkautta, sanon minä! Älkäähän säikähtykö sitä sanaa; – niinkuin sen tarkoitan, niin hän voipi myöskin käsittää sen. Onko se rakkautta vai – sääliä? Armolahjana en häntä, Eevaa, ota, sen sanon. Älköön hän pettykö, älä petä minua! Jumalan nimessä, joka tutkii kaikkien sydämmet, vastaa minulle ja puhu totuus: täydestä, hellästä sydämmestakö hän näin tulee luokseni? Luuleeko hän – luuletko Eeva, Jumalan enkeli, minun vanhan ruman, kivuloisen, ärtyisän ukon voivan tehdä sinut onnelliseksi?»
Jeremias puhui tuskaantuneena ja hellästi, ja hän oli kaunis sinä rakkauden ja tunteellisuuden hetkenä.
«Ystäväni, hyväntekijäni», vastasi Eeva kädellään pyyhkäisten pois Jeremiaan silmistä vieriviä kyyneleitä, «katsokaa ... lukekaa mitä on sydämmessäni! Kiitollisuus on saattanut minut tunnustamaan arvonne – kumpikin on johtanut minua rakastamaan teitä; – ei semmoisella tulisella lemmellä, jommoista kerran olen tuntenut, mutta jota en milloinkaan enää tunne, vaan syvällä, hellällä rakkaudella, joka tekee minut ja niinkuin toivon teidätkin onnelliseksi, ja jota ei mikään enää voi häiritä. Saada elää teidän ja toiseksi omaisteni hyväksi on hartain toivomukseni. Voin todenperäisesti vakuuttaa etten tänä hetkenä rakasta ketään enemmän kuin teitä! Riittääkö se teille?»
Vieläkin tarkasteli assessorin syvämieliset silmät Eevaa tutkivasti.
«Suutele minua!» lausui hän sitten äkkiä ja terävästi.