«Älkää melutko niin paljon, pojat!» varoitti Louise kahdeksaa vesaansa, itse istahtaessansa ja ottaen pikku Elisen syliinsä. «Ettekö osaa istahtaa ilman tuommoista melua ja hälinää!»

Jeremias Munter oli istahtanut nurkkaan kauas kaikista muista; hän oli hiljaa ja näytti alakuloiselta.

Syntyi äänettömyys. Usean kasvoista voi huomata jonkinmoista odotusta, jonkinmoista tietoa siitä, että jotakin tavatonta oli tekeillä.

Laamanni rykäsi pari kertaa, näytti siltä kuin olisi täytynyt tavattomasti selvittää kurkkunsa.

Vihdoin hän korotti äänensä ja sanoi huomattavasti väräjävällä äänellä:

«Onko totta että ystävämme Jeremias Munter aikoo kohta jättää meidät ja muuttaa elämään maalle yksinäisyyteen? Puhuuko huhu totta kertoessaan hänen jo huomenna aikovan jättää meidät ja että tämä ilta siis on viimeinen, jonka hän kaupunkilaisena viettää parissamme?»

Assessori koetti vastata, mutta sanat supistuivat jonkinmoiseen mörisevään ääneen. Hän katsoa tuijotti lattiaan ja nojasi käsillään keppiinsä.

«Siinä tapauksessa», – jatkoi laamanni – «on minua pyydetty kysymään häneltä jotakin, jota – en voisi kysyä keneltäkään muulta ja joka kysymys sittenkin melkein tarttuu kurkkuun. – Salliiko ystävämme, assessori Munter erään – erään meistä seurata häntä yksinäisyyteensä?»

«Ken tahtoisi seurata minua?» tiuski Jeremias tylysti ja epäillen.

«Minä!» vastasi lempeä, soinnukas ääni ja Eeva, – sinä hetkenä kauniimpana ja viehättävämpänä kuin milloinkaan – lähestyi häntä isänsä taluttamana. «Minä», hän toisti punastuen, puhuen hiljaa mutta hellästi, «minä haluan seurata teitä; – jos sen sallitte!»