Sillä välin oli jo tullut myöhä eikä enää voitu ajatellakaan pähkinänpoimintaa. Niin äidin kuin Petreankin tähden oli pakko rientää kotiin. Toiset lapset arvattavasti olisivat paljon enemmän surreet onnistumatonta huviretkeä, ellei heillä olisi ollut vallan kiusallinen vastustamaton halu saada kotona kertoa päivän ihmeellisistä tapauksista. Kotimatkaa kohtasi uudet vastukset; Petrea, joka oli ylen väsynyt ja oli sitäpaitsi pudotessansa loukannut itseään melkoisesti, ei voinut astua; päätettiin sen vuoksi vetää häntä pienissä vaunuissa ja kandidaatti puolestaan kantaisi Gabriellea. Mutta kun tipsukka huomasi ettei kandidaatilla ollutkaan hansikkaita kädessä ei hän sallinut hänen kantaa eipä edes koskeakaan itseensä, vaan päästi mitä surkeimpia hätähuutoja, kun Jacobi nauraen nosti »pikku mummon«, joksi hän häntä sanoi, käsivarrelleen, vähääkään välittämättä pienokaisen vastustuksista. Mitä äidin ja kandidaatin sanat eivät voineet, sen vaikuttivat viimein Henrik veikon kuperkeikat ja hyväilyt. Tipsukkaa ne huvittivat; kyyneleet kuivivat puolitiessä poskien pieniin kuoppiin, joita siihen houkutteli mitä suloisin nauru. Petrea – joka suru- ja katumuskohtauksen ohimentyä rupesi pitämään itseään ja seikkailujaan erittäin intressanttina – istui vaunuissa hyvin olevinaan sisarusten ympäröimänä, jotka eivät voineet kylliksi kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan; kilvan he koettivat lykätä pientä ajopeliä. Ja kandidaatti, hän veti Petreaa tuota vilkasta lörpöttelijää, hän kantoi tipsukkaa, joka pian nukkui nojaten hänen olkapäähänsä, hän lauloi kauniita lauluja ja kertoi pieniä juttuja huvittaaksensa Elisea, joka kauan vielä oli vallan kalpea uhanneen vaaran ja kestämänsä hädän johdosta.

Vihdoin saavuttiin kotiin; siellä kaikki kilvan koettivat kertoa päivän tapahtumia; Pirkko vuodatti kyyneleitä «pikku enkelimäisen Petrea neitisensä» tähden ja laamanni syleili sydämmellisesti Jacobia. Kun Petrean mustelmat ja naarmut olivat pestyt Riian-palsamilla, käski äiti vielä lisäksi lohduttaaksensa lapsia epäonnistuneesta pähkinänpoiminnasta paistaa illalliseksi pannukakkuja ja vispilöidä kiisseliä kermasta ja vaapukkahillosta. Lapset tanssivat ilosta pöydän ympärillä ja Petrea, joka onnettomuuksiensa tähden sai siitä veljenosan, arveli taivaassa varmasti aina syötävän semmoista kiisseliä ja ehdotti sille nimeksi «taivaanmanna». Se ehdotus hyväksyttiin yleisesti ja «taivaanmanna» tuli siitä päivästä tutuksi ja suosituksi jälkiruuaksi Frankilassa.

Isän sylissä itki Petrea vielä katkeria kyyneleitä sen lempeän nuhteen johdosta, jonka isä hänelle lausui, ja nukkui sitten makeasti hänen syliinsä.

Ja kandidaatille aiottu nuhdesaarna?

«Jääkää kotiin täksi illaksi!» lausui Elise hänelle katsoen häneen ystävällisesti ja rukoilevasti.

Kandidaatti jäi.

Tyrskyjä.

«Jääkää kotiin illaksi» pyysi Elise seuraavana päivänä ja sitten edelleen monta päivää. Kandidaatti jäi. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt Elisen olevan niin ystävällisen, jopa oikein herttaisen häntä kohtaan, eikä milloinkaan niin huomaavaisen kuin nyt; ja tämmöinen huomaavaisuus ja ystävällisyys naisen puolelta, naisen, joka tavallisissa oloissa on kohtelias ja välinpitämätön miehiä kohtaan, hiveli kandidaatin turhamaisuutta samalla kuin se osasi hänen hellään sydämmeensä. Pian hävisi kaikki «nuhdesaarnojen» ja moitteen syyt, sillä kandidaatti hylkäsi kerrassaan juomaveikkonsa ja heidän seuransa. Ei kukaan puhunut moittivammin heistä kuin kandidaatti. Hän oli niin innokkaasti samaa mieltä Elisen kanssa, että juominkien vaahtoava haihtuva samppanja on ainoastaan hetken hurmaus, joka jättää jälkeensä tyhjyyttä ja velttoutta. »Kerran, jopa parikin», arveli kandidaatti «voivat semmoiset juomingit olla vahingoittamatta jopa virkistäviäkin; mutta yhä uudistuen – oh herran tähden! ne vaikuttavat sangen epäedullisesti, jopa epäsiveellisesti!» Ja pikku Viisu, joka kuuli kaiken tämän, arveli sen olevan sangen viisaasti puhutun. Eipä kukaan nyt näkynyt paremmin viihtyvän kotona kuin kandidaatti. Kotona viihtyy niin hyvin, arveli kandidaatti kun elämä on säännöllistä ja »on niin todellisen terveellistä ja raitista elämää» niissä toimissa ja viattomissa huveissa, jotka muodostavat kodin hiljaisen elämän.

Mutta sillä välin ilmestyi kandidaatin terveesen elämään kipeäkin kohta. Kiitollisuus oli ensiksi lämmittänyt Elisen sydämmen Jacobin hyväksi, mutta sitten edellinen rupesi siksi paljon pitämään hänestä hänen herttaisuutensa tähden, niin että hän huomasi miehensä toiveiden hänen käytöksensä suhteen olevan erinomaisen helpot täyttää ja pian hänen seurustelunsa Jacobin kanssa sulostutti hänen oman elämänsäkin. He olivat monessakin asiassa yksimieliset etenkin soitosta ja kirjallisuudesta, jota kumpikin rakasti ja kandidaatin nuorekas into tuotti jalompaa eloa ja viehätystä heidän yhteisille huvituksilleen. Keskustelut menettivät kaiken kiistan muodon ja olivat miellyttävänä ja kehittävänä ajatustenvaihtona. Kandidaatti ei lainkaan tahtonut olla oikeassa; häntä päinvastoin tavallaan ilahdutti, kun hän voi olla Eliselle myöntyväinen. Jacobi tunsi kirjat paremmin kuin Elise, viimemainittu tunsi paremmin elämän – kirjojen äidin – kuin hän ja kulki sen vuoksi hänen vieressään kuin vanhempi, ohjaava ystävä. Kandidaatti tunsi olevansa onnellinen viehättävän rouvan vaikutuksen ja lempeän ohjauksen alaisena ja kiintyi häneen yhä enemmän. Mutta niin vieno ja suloinen oli tuo suhde, että hän ei ensinkään aavistanut sen vaaroja. Häntä miellytti kun Elise kohteli häntä kuin lasta ainakin ja laski sen vuoksi luonnoltaan lapsekkaan mielensä aivan valloilleen. Elisen lempeät nuhteet olivat jonkinlaisena nautintona hänen sydämmellensä; hänen teki mielensä hairahtua ainoastaan ansaitaksensa niitä; hän olisi tahtonut niitä kuunnellessaan suudella Elisen hametta, tahi valkoista kaunista kätöstä ja hänestä oli tuskallisen suloista, kun hän ei kuitenkaan tohtinut sitä tehdä. Kun Elise lähestyi ja hän kuuli hänen keveät askeleensa, kun hän tunsi ruusuntuoksun, joka aina seurasi häntä, lämpeni hänen sydämmensä sanomattomasti, ja mikä eniten kiinnitti Jacobia Eliseen oli viimemainitun kärsimykset. Kun hermotaudit tahi taloudelliset huolet lannistivat Elisen mielen, kun hän kärsivällisesti kesti miehensä usein tylyä käytöstä, silloin kandidaatin sydän vallan suli hellyydestä, ja hän teki kaiken voitavansa huvittaaksensa ja virkistääksensä häntä; hänen pienimmätkin toiveensa hän koetti täyttää ennenkuin ne olivat lausututkaan. Elise ei voinut olla semmoiselle aivan tunnoton ja ehkä hänen turhamaisuuttansakin kutkutteli, kun hän näki nuoren miehen olevan vallassansa, kenties hän vapaaehtoisesti tekeytyi sokeaksi tunteidensa laadusta, voidakseen olla häiritsemättä suhdetta, joka sulostutti hänen elämänsä. «Hän rakastaa lapsia ja heidän äitiänsä» lausui hän itseksensä. «Hän on heidän ja minun ystäväni. Olkoon aina niin!» Ja varmaa on, etteivät lapset milloinkaan olleet tottelevaisemmat, oppivaisemmat eivätkä onnellisemmat kuin Jacobin osoittaessa yhä onnistuneempaa taitoa heitä opettaessaan ja ohjatessaan.

Kova kohtalo, joka nostaa vaarallisia, kuohuvia hyrskyjä lähellä sitä rantaa, jonne laiva pyrkii, ja joka häiritsevästi tunkeutuu ystävysten ja puolisoiden väliin rikkoen heidän välinsä juuri kun se on ainiaaksi vakaumaisillaan, sama kohtalo soi sen, että Jacobi yhä enemmän tuossa kodissa kehitti ja näytti hyviä puoliaan samaan aikaan kuin laamanni samassa määrin näytteli epämiellyttäviä. Laamanni Frank oli niitä ihmisiä, joka oli sitä paremmalla ja iloisemmalla tuulella mitä enemmän työtä ja puuhaa hänellä oli. Ja juuri siihen aikaan oli pysähdys tapahtunut eräässä läänin edistyspyrinnössä, joka oli yksi laamannin lempiaatteita ja johon oli syynä joukko pieniä esteitä, joita hän kyllä mielellään olisi tahtonut hajoittaa, mutta ei voinut. Sen vuoksi hän olikin erittäin huonolla tuulella. Hän oli kodissaan usein erittäin vaativainen ja ärtyisä, etenkin rouvansa kanssa ja joutui sen kautta hyvinkin huonoon valoon hyvänluontoisen ja iloisen Jacobin rinnalla. Laamanni tunsi sen itse, oli siitä närkästynyt itseensä ja närkästynyt vaimoonsakin, joka yhä vähemmän näytti välittävän hänen torahtelemisistansa, vaan ahkeraan huvittelihe laulamalla Jacobin kanssa. Ja nuo lauluharjoitukset, joita laamanni itse oli ehdottanut, ne alkoivat hänestä jo voittaa kodissa liian suurta alaa. Jopa hänen mielestänsä riidat ja toratkin olivat miellyttävämmät kuulla. Muuten hän oli juuri sillä miellyttävällä tuulella, jonka vallitessa kaikki on harmillista, jopa sekin, joka yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttua suloksi ja sopusoinnuksi.