Toinen keino, innokkaasti ehdotettu lukeminen muuttui nyt laamannin toiseksi kiusanhengeksi. Juuri siihen aikaan hän olisi tahtonut vähän enemmän rouvansa seuraa, olisi toivonut hänen vähän enemmän ottavan osaa hänen puuhiinsa ja vastoinkäymisiinsä. Mutta kun hän tuli seurusteluhuoneesen, niin siellä luettiin ääneen – ellei soitettu – ja kun hänen tultuaan lukeminen keskeytettiin, niin hän huomasi selvään läsnäolijoissa jonkinlaista neuvottomuutta eikä puhelukaan tahtonut luistaa. Kun, laamanni silloin kehoittaen lausui: «jatkakaa, jatkakaa!» ja sitten jatkettiin, niin hän ei ollut ensinkään tyytyväinen, meni omalle puolelleen tahi kulki tuulispään tavoin edestakaisin lattialla.
Juuri samainen kohtalo, josta äsken mainitsimme, sovitti niin, että eräänä iltana astuessaan edestakaisin huonon tuulen vallassa laamanni sai pienen kirjelipun. Sen nähdessään hän huudahti iloisesta hämmästyksestä. Luettuaan sen hän lausui vilkkaasti:
«Kah, sepä hauskaa! Elise, everstinrouva S., Emelie on täällä! Hän on saapunut tänä iltana. Minun täytyy heti rientää hänen luoksensa; Elise kulta, etkö tule mukaan? Sehän olisi kohteliasta!»
«Ei, ei, nyt on jo niin myöhä!... ja luulenpa satavankin! Etkö voi mennä yksin tänä iltana?... Huomenna aamupuolella minä...»
«No, hyvä on!» lausui laamanni keskeyttäen ja vähäsen nyrpeissään kiellosta, ja riensi pois.
Hän palasi vasta myöhemmällä käynnistänsä ja oli erittäin hilpeällä mielellä.
«Hän on tavattoman miellyttävä nainen!» lausui hän. «Elise kulta, sinua varmaankin erittäin huvittaisi häneen lähemmin tutustuminen!»
«Oi, sitä tuskin luulen!» arveli Elise itsekseen.
«Hän puhuu tähän kaupunkiin muuttamisesta», jatkoi laamanni, «ja minä toivon voivamme taivuttaa hänen tekemään niin!»
«Oi, sitä minä en tahdo toivoa!» ajatteli Elise.