«Tehkäämme kaikki voitavamme saattaaksemme hänen olonsa täällä niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Olen pyytänyt häntä huomiseksi päivälliselle...»
«Huomiseksi?» huudahti Elise puoleksi pelästyneenä.
«Niin, huomiseksi!» lausui laamanni hieman mahtipontisesti. «Minä kerroin hänelle, että sinulla on aikomus huomenna aamupuolella käydä häntä tervehtimässä; mutta hän tahtoo välttämättä ensiksi käydä sinun luonasi. Huomisesta päivällisestä ei sinun tarvitse huolehtia; Emelie ei odota mitään erinomaista tilapäisistä päivällispidoista, – voivathan ne kuitenkin olla yhtä hyvät kuin muutkin, jos tahdomme nähdä vähänkään vaivaa niiden tähden. Soisin Emelien usein käyvän meillä ihan yksinkertaisesti.»
Sydän täynnä selittämättömiä ja sangen vastenmielisiä tunteita meni Elise levolle sinä iltana, miettien mitä ruokia voisi saada huomispäivän päivälliseksi ja näki sitten unta, että hänen miehensä «entinen lemmitty» lemmen liekeillä sytytti koko talon ilmituleen ja saattoi perheen kodittomaksi.
Tilapäiset päivällispidot.
Te perheenemännät, jotka tiedätte mitä paisti merkitsee, jotka tunnette mitä vaikeuksia välistä kasaantuu etenkin tilapäisissä pidoissa, jotka tiedätte, että vaikka kuinka tahtoisitte koettaa kekseliäisyyttänne – kekseliäisyyttä tarvitaan jokaiseen äkkipäiseen tekoon – niin ette kuitenkaan aina voi toimittaa kananpoikasia tahi pyitä täyttämään tärkeätä vatia ennen jälkiruokaa; te perheenemännät, jotka ruokamietteissä ja -tuskissa olette viettäneet monta pitkää aamupuolta rohkenematta rukoilla Jumalalta apua, vaikka tahtoisittekin, te kyllä otatte osaa Elisen hätään, kun hän tärkeänä päivällispitopäivänä näki kellon lähestyvän kahtatoista voimatta vieläkään keksiä mitään paistia. Voisi huomauttaa, että tilapäisiin päivällisiin ei tarvita paistia. Me myönnämme sen yleensä, mutta kiellämme sen näiksi pidoiksi, joiden järjestelyä me todistukseksi helposti voisimme luetella, ellemme luulisi meitä muutenkin uskottavan. Sitäpaitsi laamanni oli erittäin suuri paistin ja ylipäänsä kaikkien liharuokien ystävä, joka seikka vielä tarkemmin selittää Elisen tukalan tilan. Päälle päätteeksi hänellä sinä päivänä oli palvelijain puute ja laamanni oli lisäksi omille asioillensa lähettänyt miespalvelijansa, joka tavattomissa tilaisuuksissa aina oli Elisen paras apulainen. Keittäjä oli kauhean sekavapäinen; lapset olivat kuohuksissa, Eeva ja Leonora olivat riidelleet, Petrea leikannut reiän uuteen pukuunsa, Henrik rikkoi karahvin ja kuusi lasia ja tipsukka huusi ja itki ihan syyttä. Kello kävi kahtatoista eikä paistia vaan saatu tulelle. Elise oli melkein epätoivoissaan paistin, keittäjän, päivällisen, lasten ja koko maailman tähden, kun ovi aukeni, kimakka, iloinen «nöyrin palvelijanne!» kuului aukosta ja hovimarsalkanrouva – enkeliltä hän Elisen mielestä näytti – astui huoneesen mitä herttaisimmin hymyillen ja otti suunnattomasta käsilaukusta kananpoikasen toisensa perästä, laski ne pöydälle niiaten joka kerran katsahtaessaan Eliseen. Sitten hän nauroi sydämmellisesti. Ihastuneena syleili Elise ensin vanhaa rouvaa ja sitten kananpoikasia, jotka hän kiireesti vei keittiöön; kohta hän palasi ja kertoi sekä huolensa että kiitollisuutensa ystävälleen hädässä. Tämä osaaottavasti, vähän liikutettuna ja ystävällisesti neuvoi:
»No, no, sepä nyt. Hyvänen aika pikku ystäväni, ei pidä olla niin pahoillaan. Semmoinen kyllä menee ohitse; kaiketikin se menee ohitse! Kuulepas; minä opetan pienokaiselle jotakin: milloin hätä suurin, silloin apu lähinnä. Jaha, muista se. Niin, minä näin ne kananpoikaset eräällä kuormalla astuessani torin halki ja kun tiesin miten asiain laita oli täällä, niin riensin ostamaan ne ja pistämään viittani alle; ja sitten astuin niin joutuisaan että vallan hengästyin kiireessäni. He, he, he, he! Kas niin, nyt menen tieheni, sillä pitäähän pikku rouvan pukeutua ja minun myöskin! Hyvästi nyt Liisaseni. Joutukoon päivällinen ja vesaset ajoissa valmiiksi! He, he, he, he!»
Gunilla rouva läksi, päivällisaika tuli, sen kanssa vieraat ynnä laamanni, joka koko aamupäivän oli ollut virkatoimissa.
Everstinrouva oli ylen komea, kaunis ja ylhäisen näköinen, oli erittäin kohtelias ja miellyttävä, mutta vasten tahtoansa oli Elise sangen jäykkä ja harvapuheinen puolisonsa «entisen lemmityn» rinnalla. Sitäpaitsi tuskallinen hajamielisyys vaivasi häntä. «Kunhan vaan kananpoikaset ehtisivät oikein paistua» oli pääsemättömänä ajatuksena hänen sielussansa, ja se ikäänkuin takertui kiinni paaviin, P. Pietarin kirkkoon, Torvaldseniin, Pastaan ja kaikkeen mistä keskusteltiin. Päivällisaika tuli, mutta päivällinen viipyi. Laamanniin, joka vaati muilta samanlaista kiusallista säännöllisyyttä kuin hän itse aina osoitti, tuli jo «päivälliskuume», joksi Elise sitä nimitti ja hän silmäili maltittomasti milloin ruokasalin ovea, milloin rouvaansa, jonka tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Elise koetti näyttää tyyneltä ja kuiskasi usein jotakin pikku Louiselle korvaan, joka kuiskaus aina antoi tytölle aihetta toimeliaasti juoksemaan saamaansa asiaa toimittamaan. Hänen keskustelunsa, se joka kuului ja se, jota ei kuultu, oli sinä hetkenä jotenkin seuraavan tapainen:
«Tavattoman hauskaa oppia tuntemaan! – – – (oi miten ruoka viipyy sietämättömästi!) Sehän mahtoi olla erinomaisesti mieltä kiinnittävää! (Soisin Ernstin syttyvän ilmi tuleen «entisen lemmittynsä» edessä, jotta unohtaisi koko päivällisen.) Vai niin! No sepä oli kummallista. (Tottapahan, Herran nimeen, kananpoikaset nyt jo lienevät paistuneet.) Espanja raukka! (No, Jumalan kiitos, vihdoin viimeinkin ruokaa! Jospa nyt vaan kananpoikaset olisi....»)