Ja nyt sananen päivällisistä! Päivällinen! sana, jota kuullen kaikki kasvot kirkastuvat, kaikki mielet hilpenevät! Elise rupesi juuri ihailemaan everstinrouvan seurustelutaitoa, joka niin vilkkaasti johti puhelua ja toivoi sen kääntävän huomion pois onnistumattomista ruokalajeista. Laamanni oli kohtelias ja miellyttävä isäntä ja päivällinen oli ylipäänsä hänen mielihetkiään, jolloin hän olisi tahtonut jakaa muillekin hyvää ruokahaluaan, hilpeyttänsä ja hyvää ruokaansa. Nimittäin jos se oli hyvää! Muussa tapauksessa kyllä mielikin siitä muuttui. Elise huomasi aterian kestäessä muutaman pilvenhattaran synkistyttävän hänen otsaansa. Mutta hän näytti itsekin tahtovan haihduttaa ne, ja kaikki kävi jotenkin hyvin, kunnes kananpoikaset tuotiin pöytään. Kun laamanni (joka mielellään tahtoi seurata vanhaa tapaa) ryhtyi niiden leikkaamiseen, niin ne silminnähtävästi näyttivät tahtovan vastustaa hänen yritystään. Eliseen hän pöydän yli tähtäsi katseen, joka rouvan sydämmeen tuntui vallan puukoniskulta. Ensimmäisen tuskan haihduttua Elise vähäsen närkästyi tuon nuhtelevan katseen liiasta ankaruudesta ja koetti karaista mieltänsä kestämään onnettomuutta, johon ei ensinkään ollut syypää. Hän tuli äkkiä erittäin vilkkaaksi ja puheliaaksi eikä kertaakaan katsahtanut mieheensä, joka istui siinä ääneti ja tuiman näköisenä «leikkuuveitsi paistissa, otsa hiessä». Mutta hän hengitti syvään helpoituksesta, kun päivällinen vihdoin oli päättynyt. Hän halusi saada sanoa puolisolleen lepyttävän sanan, mutta laamanni oli kuuro ja sokea muille paitsi everstinrouvalle. Vilkas mieltäkiinnittävä keskustelu syntyi heidän välillään, joka erittäin olisi huvittanut Eliseä. Hänen olisikin ollut aivan helppo ottaa siihen osaa, ellei hänen mieltänsä olisi ruvennut yhä enemmän painostamaan, kun hän luuli huomaavansa puolisonsa käytöksessä häntä kohtaan jotakin kylmää ja halveksivaa. Hän tuli yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi. Kaikki kokoontuivat loistavan Emelien ympärille. Lapsetkin olivat ikäänkuin lumotut. Henrik tarjosi hänelle kauniin kukan, jonka oli houkutellut itselleen Louiselta. Petrea oli vallan innostunut isänsä «entiseen lemmittyyn», istahti jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja suuteli häntä kädelle milloin suinkin sai siihen tilaisuutta. Everstinrouva miltei yksinomaan kääntyi entisen ihailijansa puoleen antaen kauniiden silmiensä ja hurmaavan hymynsä säteiden uudestaan lumota häntä.
«Tämäpä hauskaa!» ajatteli Elise pakottaen esille pyrkivän kyyneleen painumaan takaisin, «mutta minä koetan olla hyvällä päällä!»
Kandidaatti huomasi tuon surun ilmeen, äkkiä hän erosi everstinrouvan taikapiiristä, johon hänkin oli joutunut muiden kera, istahti tipsukka polvellaan Elisen läheisyyteen ja rupesi kertomaan satua, joka oli aiottu miellyttämään sekä lasta että äitiä. Pian hänellä oli kaikki pienokaiset ympärillään; Petreakin hylkäsi uuden «lemmittynsä» kuullakseen kandidaatin kummallista kertomusta; jopa se Eliseäkin niin miellytti, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Sitäpä juuri kandidaatti oli tarkoittanutkin, mutta laamanni ei siitä pitänyt. Hän lähestyi heitä silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mikä niin veti hänen rouvansa huomion puoleensa ja lausui sitten puoliääneen rouvalleen:
«Minä en käsitä, miten sinua tuommoiset mahdottomuudet voivat huvittaa. En myöskään tiedä mitä hyötyä on tuommoisen syöttämisestä lapsille!»
Vihdoin nousi everstinrouva ja lausui hyvästiä jättäessänsä Eliselle vallan tulvinaan kohteliaisuuksia ja korulauseita, joihin Elisen täytyi vastata parhaan taitonsa mukaan. Laamanni, joka oli luvannut näyttää everstinrouvalle erään kaupungin mainioista laitoksista, seurasi häntä. Muut vieraat läksivät sitten vähän ajan kuluttua. Vanhemmat lapset seurasivat kandidaattia kouluhuoneesen piirustustunnille; nuoremmat saivat luvan leikkiä. Petrea pyysi «lainata» Gabriellen, joka ei voinut vastustaa, nähdessään piparikakun, vaan tuli ja sai palkakseen siitä pienen murusen. Elise meni omaan huoneesensa.
Elise raukka! Hän ei tohtinut sinä hetkenä tarkastaa sydäntänsä; hänen täytyi saada olla ajattelematta, hänen täytyi kerrassaan saada unohtaa itseänsä ja ne häiritsevät kokemukset, jotka sinä päivänä olivat kasaantuneet rikkomaan hänen sielunsa rauhaa. Hänellä sattui olemaan tunti joutoaikaa, tunti häiritsemätöntä rauhaa, ja hän kiiruhti käsikirjoituksensa luokse, työskennelläksensä aatemaailmassa, jonka kynä hänen mielensä mukaan loihtisi esiin, unohtaaksensa maailman pikkumaisuutta, sanalla sanoen: jalomman todellisuuden hyväksi unohtaaksensa halvemman. Tuskan tunne, jota elämän pienet vastukset hänelle tuottivat, puhkesi mitä ihanimmin ilmi hänen kuvatessansa olemuksen suloisuutta ynnä sopusointuisaa elämää, jota hän kaikesta sydämmestänsä rakasti. Hän kirjoitti kirjoittamistansa innostunein sanoin ja sydän oli lämmin, silmät kyyneleiset, elämä selkeni ja hetket vierivät. Tunti kului, vielä puolikin lisäksi. Laamannin teeaika tuli. Hän tahtoi mielellään siihen aikaan kotiin palatessaan tavata puolisoansa arkihuoneessa teepöydän luona lasten ympäröimänä. Elise erittäin harvoin laiminlöi siellä olonsa, ja nyt herätti hänet äkkiä kellon seitsemänlyönti kirjoitus-innostansa. Hän pani pois kynän ja aikoi nousta, kun samassa laamanni astui sisään.
Kova tyytymättömyyden ilme levisi hänen kasvoillensa nähdessänsä rouvansa kirjoittaneen. Hän astui Elisen luo ja lausui tylysti: «annoit meille huonon päivällisen tänään, Elise; – mutta kun romaaninkirjoittaminen niin vie aikaasi, niin ei suinkaan ole kummallista että laiminlyöt perhevelvollisuutesi. Mutta niistä sinä varmaankin välität yhtä vähän kuin minun toivomusteni noudattamisesta.»
Elisen olisi ollut helppo puolustautua ja saada kaikki likimain hyväksi jälleen, mutta laamannin ankara ääni ja tylyn ivallinen kasvojen ilme loukkasivat syvästi hänen arkaa mieltänsä. Vähän ylpeästi ja närkästyneenä hän vastasi: «sinun pitää olla kärsivällinen, Ernst; en ole tottunut niin perin juurin luopumaan kaikista viattomista nautinnoista! Kasvatukseni, entinen asemani eivät valmistaneet minua siihen.»
Tämä vastaus koski laamanniin kuin miekan pisto. Entistä tylymmin ja kovemmin hän vastasi: «sinun olisi pitänyt miettiä sitä asiaa ennen kuin lupauduit omakseni, ennen kuin alennuit näin halpaan ja vaivaloiseen elämään. Nyt on liika myöhäistä. Nyt tahdon...» Hän vaikeni äkkiä, sillä hän tunsi myrskyn nousevan sisässänsä, myrskyn, jonka puhkeamista hän itsekin pelkäsi. Hän astui ovelle, avasi sen ja lausui rauhallisemmin, mutta jääkylmällä äänellä tylysti katsoen Eliseen: «tahdoin sanoa sinulle, että olen ostanut pääsylippuja huomispäivän soittajaisiin, jos sinua haluttaa tulla mukaan. Toivoin löytäväni sinut teepöydän äärestä, mutta huomaan, ettet sitä ole vielä ajatellutkaan, – tuolla sisällä on autiota ja kolkkoa ikäänkuin rutto olisi käynyt talossa, – ei, älä vaivaa itseäsi, minä juon teeni klubissa.» Laamanni paiskasi oven kiinni ja meni.
Elise istahti – hän ei todellakaan jaksanut seisoa – ja kätki kasvonsa vapiseviin käsiinsä.