Laamanni otti kirjoitetun paperin ja kätki sen povellensa.
Hän muuttui hiljaiseksi ja kalpeaksi ja alkoi tarkasti tutkia itseänsä.
Seura teki lähtöä. Laamanni oli luvannut saattaa everstinrouvan kotiin, mutta seisoi nyt mykkänä ja kylmänä kuin jääpylväs «entisen lemmittynsä» vieressä, joka iloisesti laski leikkiä muutaman herran kanssa sillaikaa kuin palvelija veti hänelle päällyskengät jalkaan. Hovimarsalkanrouva ja asessori riitelivät viimeiseen asti. Sillä välin meni Elise äkkiä Jacobin luokse, joka seisoi vähän syrjässä ja sanoi hänelle puoliääneen: «minä tahdon puhutella teitä ja odotan vierashuoneessa, kun kaikki ovat lähteneet!» Jacobi kumarsi; polttava kuumuus hehkui hänen poskipäissänsä. Laamanni loi läpitunkevan silmäyksen sinnepäin ja siveli kädellään kalpeita kasvojaan.
«Minä mielelläni», huusi Gunilla rouva terävästi ja lyhyen, «minä mielelläni näen luonani tuttaviani ja minulle on mieleen, jos he tahtovat nähdä minut. Herra Jumalani, vaikkeivät aina olekaan niin hauskoja. Hyvänen aika, pitäähän olla kärsivällisyyttä toisiansa kohtaan tässä maailmassa! eihän aina saa yksinomaan vaatia muilta kaikkea. Jumala varjelkoon. Täytyyhän minun tyytyä ihmisiin ja maailmaan semmoisenaan kun Herramme on sen luonut. En pidä siitä että aina moititaan ja sadatellaan ja nauraa virnistellään ja irvistellään kaikelle huutaen: ’minä en huoli siitä! ja minä en huoli siitä!’ ja, ’minä en tahdo sitä semmoisena!’ ja ’se on hullua’ ja ’se on sietämätöntä’, ja ’se on ikävä’, ja ’se on tyhmää’. Juuri kuin minä yksin olisin siedettävä ja hauska ja sukkela! Ei, parempaa komentoa, olen oppinut. Minulla ei suinkaan ole nerokkaisuutta, oppia ja avuja niin kuin pitää olla nykyaikana, mutta minä olen oppinut mukautumaan oleviin oloihin.»
Yhtaikaa tuon ripityksen kanssa ja koettaen saada ääntänsä kuulumaan huusi assessori: «Ja onko teillä rahtustakaan huvitusta tuosta siunatusta seuraelämästänne? Ei, sitä teillä ei ole! Mitä on seuraelämä muuta kuin pyrkimystä olla mukana maailmassa, huomataksensa sen sietämättömäksi; toivomusta tulla pyydetyksi pitoihin! loukkautumista ja pahaa mieltä, ellei pyydetä, ja jos pyydetään, valitusta ikävästä ja sitten valituksensa todeksi näyttämistä. Niin annetaan kutsut suurelle joukolle ja toivotetaan heidät sitten hiiden kattilaan, – ja kaikki tuo ahkeroiminen vaan sen vuoksi, että tulisi köyhemmäksi, tyytymättömämmäksi, sairaloisemmaksi, sanalla sanoen voittaakseen perin väärän jalansijan onnellisuuden suhteen.... Kas niin, Herran nimeen! Hyvästi, hyvästi, hyvästi. Kun naiset alkavat sanoa toisilleen hyvästi, niin he eivät milloinkaan osaa lopettaa!»
«Ei ole totuuden rahtustakaan siinä mitä sanotte!» kuului hovimarsalkanrouvan viimeiset iloisesti nauraen lausutut jäähyväiset assessorille, samassa kuin hän kandidaatin saattamana läksi ulos ovesta. Laamanni oli juuri ennen mennyt. Elise jäi yksin ja meni vierashuoneesen.
Äkkiä hän kuuli takanansa askeleita. Ajatellen: «Jacobi»! hän kääntyi ja näki edessänsä – puolisonsa. Laamannin kasvot osoittivat semmoista kiihkoa ja liikutusta, että Elise siitä vallan pelästyi. Kiihkeästi laamanni kiersi kätensä hänen ympärilleen ja näytti vallan tahtovan lävistää hänet katseellaan.
«Ernst – Ernst rauhoitu!» kuiskasi Elise syvästi liikutettuna hänen sieluntilastansa, jonka syyn hän kyllä aavisti. Laamanni otti hänen kätensä ja laski sen otsallensa. Se oli kylmän hikinen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.
Menkäämme kandidaatin luokse.
Viini, rakkaus ja kiihkeä odotus olivat niin kiihoittaneet nuoren miehen mielikuvituksen, että hän tuskin tiesi mitä teki, kävelikö vaiko lensi ja monta kertaa hän astuessaan rappusia alas oli vähällä kaataa hovimarsalkanrouvan, joka hyvänluontoisesti, mutta vähän kummastuksissaan huudahti: