«Hyvänen aika! Varjelkoon meitä! En käsitä kuinka minä astun tahi te astutte tänään! Minun mielestäni me alinomaa ... kas niin, nyt käy taasen päin mäntyyn!... Ei, kiitoksia, nenäni tahdon säilyttää, vaikka se onkin vinossa. Luulenpa astuvani vakavammin yksin; minä pidän kiinni käsipuista...»

«Tuhat kertaa anteeksi!» huudahti kandidaatti, painaen Gunilla rouvan käsivartta lujemmin omaansa. «Kaikki on minun vikani. Mutta nyt kyllä mennään vakavasti ja oivallisesti. Olin äsken vähäsen päästä pyörällä!»

«Päästäkö pyörällä? Varjelkoon, semmoista tulee varoa niin sydämmen kuin ymmärryksen puolesta; semmoista pitää varoa; muuten voipi käydä vielä hullummin kuin – – – nyt taasen alkaa meille käydä. He, he, he, he! Mutta kuulkaa ystäväni» – lausui Gunilla rouva äkkiä totisesti – «minä opetan hänelle jotakin, ja se on että...»

«Armollisin armonne, antakaa anteeksi!» keskeytti kandidaatti, «mutta minä luulen – – – minä olen pahan voipa; minä ... katsokaa nyt olemme perillä! antakaa anteeksi!» Ja kandidaatti syöksi takaisin ylös rappusia.

Frankin eteisessä hän vähäisen hengähti. Salaperäinen keskustelu Elisen kanssa ja sen yhteydessä olevat toiveet täyttivät hänen sielunsa sekä ilolla että levottomuudella. Hän ei kyennyt selvään miettimään asiaa ja astui sykkivin sydämmin huoneesen, jossa Elise odotti häntä.

Nähdessään hänet edessänsä niin valkoisena ja ihanana lampun lumoavassa valossa, hän vallan hurmautui ja aikoi heittäytyä hänen jalkojensa juureen, mutta Elise peräytyi kiireesti ja arvokkaasti lausuen hänelle vapisevalla mutta vakavalla äänellä:

«Jacobi, kuulkaa minua!»

«Kuunnellako teitä!» huudahti Jacobi kiihkoisasti, «oi, jospa ikuisesti saisin kuunnella teitä! oi, jospa...!»

«Hiljaa!» keskeytti häntä Elise ankaruudella, joka oli hänelle tavatonta. «Ei sanaakaan enää siihen suuntaan, tahi keskustelumme on loppunut ja me ainiaaksi eroomme!»

«Jumalani!» huudahti Jacobi, «mikä on...»