«Rukoilen teitä, kuulkaa minua!» jatkoi Elise. «Jacobi, sanokaa minulle – olenko antanut teille aihetta halveksimaan itseäni?»
Jacobi säpsähti. «Millainen kysymys?!» sanoi hän, sammaltaen ja kalveten.
«Ja kuitenkin», jatkoi Elise liikutettuna, «minun täytyy kysyä! Tän’iltainen käytöksenne on antanut minulle syytä siihen? Voitteko uskoa, Jacobi, että minä, puoliso, monen lapsen äiti, voin hyväksyä niitä tunteita, joita te tänä iltana niin ajattelemattomasti ja peittelemättä olette ilmaisseet? Voitteko uskoa, että minä siitä tuntisin muuta kuin mitä suurinta mielipahaa ja surua? Niin, Jacobi, minä pelkään teidän kovasti erehtyneen, – ja jos itse jollakin varomattomalla käytöksellä olen antanut aihetta siihen, niin – antakoon Jumala minulle sen anteeksi! Te olette rangaissut minua siitä, rangaissut minua siitä ystävyydestä, jota olen tuntenut teitä kohtaan ja jota olen osoittanut teille – ja jos nyt rikon suhteen, jonka olisin toivonut elämääni sulostuttamaan, niin on syy teidän. Vielä kerran samanlaisia katseita ja sanoja kuin tänä iltana ja minun on pakko erottaa teidät kodistani!»
Häpeän ja suuttumuksen puna sävähti Jacobin poskille. «Tosiaankaan, tosiaankaan!» lausui hän, «en ole ansainnut semmoista ankaruutta!»
«Oi, tutkikaa itseänne, Jacobi, ja te tuomitsette itseänne ankarammin kuin minä. Te sanotte rakastavanne minua, Jacobi, ettekö pelkää kevytmielisesti häiritä rauhaani ja onneani. Ehkä nyt jo myrkylliset kielet ovat minua panettelemassa. Olen tänä iltana nähnyt katseita itseeni ja teihin luotavan, katseita, jotka eivät suinkaan olleet lempeitä; ja puolisoni sielussa on herännyt tunteita ja aatteita, joita ei milloinkaan olisi pitänyt saattaa eloon. Te olette häirinnyt sen kodin rauhaa, jossa teidät on vastaanotettu ystävyydellä ja luottamuksella. Mutta minä tiedän», jatkoi Elise lempeämmin, «te ette ole tarkoittanut pahaa. Ei mikään paha tarkoitus ole ohjannut tekojanne; ainoastaan ajattelemattomuus on houkutellut teitä kevytmielisesti leikittelemään pyhimpien suhteiden kanssa. Te ette vielä ole vakavasti muistellut elämäänne, velvollisuuksianne ja asemaanne tässä perheessä.»
Jacobi nojasi päätään käteensä, syvä liikutus valtasi hänen sielunsa.
«Ja vakavuus!» – jatkoi Elise lämpimästi ja sydämmellisesti – «vakavuus! Ei se ole miehen arvoista! Jacobi! Lapseni pelastaja! Nuori ystäväni! En olisi voinut puhua teille näin ellen uskoisi teitä paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, ellen toivoisi saavani teistä ainaista ystävää, ystävää itselleni ja Ernstilleni; oi Jacobi, kuulkaa rukoukseni. Te olette joutunut ihmisten pariin, jotka tahtovat olla ystäviänne. Antakaa heidän rakastaa teitä, antakaa heidän kunnioittaa teitä, älkääkä muuttako suruksi sitä sydämmellistä hyväntahtoisuutta kuin me olemme kumpikin tunteneet teitä kohtaan. Karkoittakaa, voittakaa, riistäkää ainiaaksi sydämmestänne tuo mieletön tunne, jonka tänä hetkenä luulette asuvan sydämmessänne minua kohtaan, rakastakaa minua sisarenanne, äitinänne – niin», – jatkoi Elise puoleksi säpsähtäen lausumastaan sanasta, mutta aavistaen – «ehkä vielä kerran sanotte minua äidiksi. Ja jos tahdotte osoittaa minulle rakkautta ja uskollisuutta, niinkuin olette sen minulle sanonut, niin otan tarjouksenne vastaan, Jacobi, – pojalleni. Oi Jacobi! Jos tahdotte ansaita siunaukseni, ikuisen kiitollisuuteni, niin olkaa poikani, Henrikin uskollinen ystävä ja hyvä opettaja. Nuorison opettajalahjanne eivät ole tavallista laatua, teillä on hyvä sydän ja ymmärryksenne kykenee mitä jaloimpaan sivistykseen, tie on teille avoinna pyrkiäksenne kaikkeen, joka tekee ihmisen kunnioitettavaksi ja rakastettavaksi – oi, älkää kääntykö siitä pois, Jacobi, – kääntykää vakavasti sitä vaeltamaan.»
«Älkää sanoko enää mitään!» huudahti Jacobi. «Oi, minä näen sen kaiken! Elise, enkeli, antakaa minulle anteeksi! Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kerran ansaitakseni kunnioitustanne, ystävyyttänne. Te olette tunkenut sydämmeeni, te olette muuttanut sen, – minä aion muuttua paremmaksi ihmiseksi. Mutta sanokaa, että annatte minulle anteeksi, että vielä voitte, että vielä tahdotte olla ystäväni!»
Jacobi oli liikutuksen vallassa heittäytynyt polvilleen; Elisekin oli syvästi liikutettu; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, kun hän ojensi Jacobille kätensä ja kumartui hänen ylitsensä sydämmensä pohjasta lausuen sanat: «ystävänne, ystävänne ainiaaksi!»
Hiljaa säihkyvin silmin kohosivat molemmat, mutta ehdoton vavistus puistutti kumpaakin kun he näkivät – laamannin seisovan huoneessa. Hän oli kalpea ja ankarannäköinen.