«Oi, opeta minulle, Evelina, miten saisin tyttäreni niin säädyllisiksi, niin hyviksi ja onnellisiksi kuin sinun Kaarinasi ja Laurasi. Tunnustan että juuri tytärteni sivistys minua usein huolestuttaa ja juuri tänään tavallista enemmän on painanut sydäntäni. Epäilen kasvattamis-, sivistyttämis- ja kehittämistaitoani.»
«Oi sivistystä, sivistystä!» huudahti Gunilla rouva äkeissään. «Alinomaa nykyään huudetaan sivistystä; eihän nykyään saa milloinkaan kuulla muusta kuin sivistyksestä, sivistyksestä. En minä milloinkaan nuoruudessani kuullut puhuttavan ja huudettavan sivistyksestä ja, Jumalan kiitos, tulihan meistä sittenkin ihmisiä. Tunnustan, että kun ensin ruvettiin pitämään puheita sivistyksestä, niin se oli jos mikään jonninjoutavaa. Niin, se oli minun mielipiteeni. Mutta nyt alan jo tottua siihen, sillä kun keskisääty le tiers ètat kohosi ja rupesi pitämään niin suurta melua ja luulotteli olevansa jotakin erinomaista sivistyksensä vuoksi, on koko maailma ruvennut huutamaan sivistäkää, sivistäkää. Niin, jopa nykyään huudetaan sitäkin, että pitää toimittaa sivistystä palvelijoille! Rukoilen Jumalaa vapauttamaan itseni elämästä siihen aikaan kuin piiat tulevat sivistyneiksi. Sillä silloin varmaankin minä saisin palvella heitä eivätkä he minua. Niin, niin! Siihen suuntaan kaikki menee suurin askelin, sen vakuutan teille. Nyt he jo lukevat Fritiofin satua ja Aksel ja Valpuria, ja pianpa saamme kuulla heidän puhuvan «naisesta» ja »miehestä» ja «miehistä» ja «naisista» sekä luuloittelevan itsensä heikoiksi «köynnöksiksi», jotka kuihtuvat ellei näitä «tueta», ja «uhreiksi, orjiksi», ynnä paljon muuta sangen liikuttavaa. Siten heistä tulee vallan, kelpaamattomia lattiain tahi patain pesijöitä. Niin, silloinpa täällä on kaunista kaikkine sivistyksineen! Sepä on hulluutta tuo sivistyskiihko! Sehän on kauheata! Se on suorastaan kaiken perikato!» Mitä kauemmin Gunilla rouva puhui siitä aineesta, sitä enemmän hän kiivastui.
Elisen ja Evelinan täytyi herttaisesti nauraa ja he selittivät, että kun he kuuluivat «le tiers ètat’iin» niin oli heidän velvollisuutensa puolustaa sivistystä, niin, jopa piikainkin sivistystä.
«Äh!» sanoi hovimarsalkanrouva maltittomasti, «te saatatte sivistyksinenne kaikki niin monimutkaiseksi ja sekaiseksi ja lasten päähän te sullotte niin paljon tietoja, etteivät he kaikkena elinaikanaan ehdi selvittää sitä sivistysvyyhteä. Minun nuoruudessani opittiin «kieltä», joksi ranskankieltä silloin sanottiin – kylliksi voidaksemme ruotsintaa jonkun lauselman, piirustusta siksi hyvin, että voimme omin neuvoin piirustaa mallia, ja soittoa voidaksemme tarpeen tullessa soittaa tanssikappaleita; ei opittu niinkuin nyt lörpöttelemään kaiken maailman asioita, mutta opittiin ajattelemaan, ja jos ei osattukaan niin paljon viisautta ja sukkeluuksia kuin nykyään, niin kukin toki osasi hoitaa omaansa ja jättää maailma «rauhaan».
«Mutta, hyvä ja armollinen rouva», intti Evelina, «sivistyksen – oikeassa karvassaan – jommoista nykyään tahdotaan, tarkoituksena juuri on opettaa meitä arvostelemaan maailmaa niin kuin itseämme, niin että paremmin käsittäisimme kutsumuksemme ja antaisimme arvoa muiden tiedoille, sekä tulisimme kunnollisiksi kansalaisiksi ja olisimme oloihimme tyytyväiset.»
«Niin, niin!» vastusti Gunilla rouva, «tuo kaikki voipi kyllä olla hyvä, mutta...» mutta nyt tuotiin kahvi sisälle rinkilöineen piparkakkuineen, ja se teki huomattavan käänteen keskusteluun, jonka luonne sen kautta muuttui iloisemmaksi. Gunilla rouva antoi Eliselle leikillisen vakavasti monta hyvää neuvoa lastenkasvatuksessa. Hän haetti ja suositteli erästä hyvin vanhaa «orbis pictus» nimistä kirjaa, jota hän itse oli nuorena lukenut ja joka alkoi: «tule tänne nuorukainen! opi viisautta minulta!» Siitä näki selvästi kuinka sielu oli «muodostettu ja minkä näköinen se oli». Sielu oli nimittäin pannukakun näköinen, pyöreä ja litteä, kaikki viisi aistia säntilleen numeroituna. Gunilla rouva vakuutti Eliselle, että tuon kuvan katsominen varmaankin suuressa määrin «kehittäisi ja sivistyttäisi» hänen lastensa sieluja. Gunilla rouva ehdotti vielä, että Elise käyttäisi samaa kasvatustapaa, jota niin onnellisesti oli käytetty hänen isällensä ja tämän veljelle koulua käydessään. Silloin kammattiin poikien tukka joka lauantai tiheällä kammalla, annettiin heille selkäsauna ja luoti englanninsuoloja mieheen; siten karkoitettiin heistä paholainen. Lisäksi oli päivälliseksi leipää ja keitettyä olutta, jossa oli kokkare, ja sitä ruokaa sanottiin «grammatikaksi». Siitä piti poikien saada voimia tulevan viikon opinnonponnistuksiin.
Jutun herättämän naurun aikana saapui laamanni ja hän ilostui hauskasta mielialasta. Hyvillään hän katseli rouvaansa ja istahti tyytyväisesti hänen viereensä haluten viettää hauskan hetken naisten seurassa. Gunilla rouva alkoi heti selitellä hänelle orbis pietuksessa kuvattua sielua, ja Elise pyysi häntä uudestaan kertomaan poikain puhdistuksesta. Laamanni nauroi sydämmensä pohjasta kummallekin ja ohjasi koko ajaksi keskustelun kasvatuksen kivikkomaalle. Yleisesti myönnettiin sääntöjen ja opetustapojen puute, jonka tähden kasvatus ei voinutkaan antaa toivottuja hedelmiä.
Evelina piti kasvattajan omaa sivistystä erittäin tärkeänä. Hän väitti että mikäli opettajassa itsessään on hyvyyttä, viisautta ja kunnollisuutta, sikäli hänen onnistuu kasvattaa lapsetkin samallaisiksi.
Kaikki läsnäolevat poikkeuksetta myönsivät vilkkaasti hänen sanansa tosiksi ja Elise tunsi vallan virkistyneensä ja vahvistuneensa niistä sanoista, jotka ihan selvästi olivat hänelle ikäänkuin tienviittana suureen päämäärään pyrkiessään. Elise suuntasi sitten äkkiä puheen Evelinan omaan elämään ja kehitykseen. Tunnettu oli että hän oli raivannut itselleen vähemmän tavallisen ja sangen itsenäisen tien elämän läpi, ja Elisen teki hartaasti mieli kuulla millä tavalla hän oli saavuttanut sen käsitteiden selvyyden ja raittiin tyyneyden, joka kuvastui koko hänen olemuksestansa. Evelina punastui ja tahtoi ohjata puheen itsestänsä – josta hän kaikista vähimmin puhui, arvatenkin siitä syystä, että hän tahtoi huomaamatta kulkea elämänsä läpi, – mutta kun laamanni niin vakavan herttaisesti yhtyi Elisen ja vapaaherrattaren pyyntöön, että Evelina kertoisi heille jotakin elämästänsä, niin hän suostui ystävällisesti ja huomautti ainoastaan, ettei siinä ollut mitään merkillistä. Hetkisen mietittyään hän aloitti etupäässä puhuen Eliselle, ja Gunilla rouva ahkeraan säesti hänen sanojaan omilla huomautuksillaan. Me kirjoitamme tähän hänen kertomuksensa ja nimitämme sen