«Oletko milloinkaan kaunista soittoa kuullessasi tuntenut harrasta halua, sanomatonta ikävöimistä saada omassa sielussasi ja omassa elämässäsi kokea sopusointua, semmoista kuin kuulet sävelissä, niin olet oivaltanut mikä on ollut sieluni tuska ja – pelastus. Olin vielä pieni lapsi, kun ensi kerran tuo ikävöiminen minut valtasi, minun sitä ymmärtämättä. Oli pienet soittajaiset kotonani vanhempieni luona. Siellä oli koossa neljä etevää taiteilijaa, jotka soittivat harppua, pianota, torvea ja klarinettia. Kun eräässä kohdassa säveleet yhtyivät sanomattoman suloiseksi mutta samalla iloiseksi sopusoinnuksi, joutui lapsensieluni niin kummallisesti haltioihinsa, ja niin alakuloiseksi, että purskahdin itkuun. Oi, niiden kyynelten sisällyksen opin sittemmin niin hyvin tuntemaan, niitä on monta ja paljon katkerampia sittemmin vuotanut elämäni kirjavalle kankaalle.
Miksihän vertaisin nuoruuden elämääni. Se on samanlainen kuin niin moni muukin perhe-elämä – epäselvä, epämääräinen, sanalla sanoen samea. Naisen nuoruudenelämä on pilvisen syystaivaan kaltainen harmaine, muodottomine pilvimöhkäleineen, siinä on epämääräisiä ominaisuuksia, muodottomia varjoja ja epäselviä valokohtia, jotka niin tuntuvassa määrässä erottavat tuhertajan työn oikean mestarin teoksesta.
Kotiperheeni kuului keskisäätyyn ja me olimme erittäin tyytyväiset että kuuluimme siihen; ja kun elimme koroillamme emmekä olleet mistään valtion virkamiesluokasta, sanoimme itseämme itsetietoisesti – herrasväeksi. Me kohtelimme yhteiskunnan «la haute voléeta» melkein ylhäisen välinpitämättömästi s. o. sanoin, välistä käytöksellämmekin, mutta kaikessa hiljaisuudessa meidän ylpeyttämme erittäin kutkutti kaikki mikä niistä yläilmoista koski meitä ja salainen toivo tulla korotetuksi aatelissäätyyn hämärteli silloin tällöin perheessämme – niiden tärkeiden palvelusten vuoksi, joita isäni voisi tehdä isänmaan hyväksi, jos joutuisi aatelissäätyyn – ja nuorten «mamsselien» sydämmissä kyti harras halu kutsuttaa «ryökynöiksi». Sen pitemmälle nuo toiveet eivät kuitenkaan ikinä päässeet.
Perheen tyttärille opetettiin, että tämän maailman komeus ja loiste oli ainoastaan turhuutta, ettei mikään muu paitsi siveys ja kunnollisuus ollut ponnistamisen ja ahkeroimisen arvoista. Kuitenkin sattui niin, että heidän vilkkaimmat mielihalunsa ja ahkeroimisensa, heidän sydämmensä elävimmät toiveensa kuitenkin kohdistuivat rikkauteen, ylhäisyyteen ja kaikenlaiseen maalliseen onneen. Tyttärille opetettiin, että Jumalan tahtoa on yksistään toteltava; kuitenkin heitä kaikessa ohjasi ihmispelko. Heille opetettiin että kauneus oli tyhjää ja mitätöntä, kuitenkin he usein kodissaankin saivat tuskastuneina kokea, etteivät olleet kaunottaria. Heille opetettiin tieteen alkeita ja kaunotaidettakin, mutta kun ei tietysti ollut tarkoitus tehdä heistä oppineita naisia, tahi taiteilijoita eikä heidän sen vuoksi sopinut oppia mitään kunnollisesti, niin kävi siten, että he monessa kohden vaativat itselleen oppineen nimeä omaamatta mitään sen ytimestä, vahvistavasta voimasta ja puhtaista kunnioitusta ansaitsevista totuuksista. Ennen kaikkea he oppivat yhä enemmän aikojen kuluessa pitämään avioliittoa ainoana elämän päämääränä ja sen johdosta (ei kuitenkaan selvästi sanomalla, mutta salaperäisestä, selittämättömästä vaikutuksesta) myöskin miesten suosiota suurimpana onnenaan, samalla kuin he kielsivät, että niin ajattelivat.
Meitä oli kolme sisarusta. Lapsina meitä opetettiin paljon rakastamaan toisiamme, mutta kasvattajiemme puolueellisuuden tähden sekä kiitosten ja moitteiden, palkintojen ja rangaistusten vuoksi, jotka saattoivat itsessään vähäpätöset asiat liian tärkeiksi, syntyi jo varhain kateutta ja katkeruutta meidän sisarusten kesken. Vanhemman siskoni ja minun sanottiin paljon rakastavan toisiamme, jopa kerrottiin ettemme voisi elää ilman toisiamme; meitä mainittiin hellien siskojen esikuvaksi, ja vähitellen me uskoimme sen todeksi, kun alinomaa saimme kuulla niin vakuutettavan. Meitä verrattiin kotimme parihevosiin ja ikäänkuin harjoittamalla totuimme joka päivä päivällisen jälkeen istumaan sohvaan isäukkomme kummallekin puolelle, jolloin hän meitä hyväili ja nimitti parihevosiksensa. Todellisuudessa emme suinkaan vetäneet samaa köyttä. Sisareni oli lahjakkaampi kuin minä ja saavutti paremmin ihmisten suosiota. En ole milloinkaan ketään niin kadehtinut kuin häntä, kunnes myöhempinä aikoina ja muuttuneissa oloissa opin vilpittömästi häntä rakastamaan ja iloitsemaan hänen etuoikeuksistaan.
Emme olleet kovin rikkaita ja katselimme sen vuoksi filosofisen säälivästi niitä, jotka olivat meitä rikkaampia ja elivät ylellisemmin, omistivat kauniimmat ajopelit ja pukeutuivat komeammin kuin me. «Semmoista hulluutta! Semmoista surkeata turhamaisuutta!» sanoimme. «Ihmisraukat, joilla ei ole sen enempää ymmärrystä!» Me emme aavistaneetkaan, että filosofiamme oli vähän sukua kettu repolaiselle ja pihlajanmarjoille.
Jos siten ylenkatsoimme mahtavien paremmuutta, niin vähäksyimme vielä enemmän kansan huvituksia. (Meidänhän piti olla kylliksi itsellemme. Niinpä niin!) Ja jos joku näytelmäkappale oli voittanut yleisön suosion ja sitä ahkeraan käytiin katsomassa, niin pidimme kunnianamme että voimme välinpitämättömästi sanoa: emme ole sitä «vielä nähneet». Ja kun kansanhuvit houkuttelivat yleisön Eagaan tahi Eläintarhaan, niin oli varma, että meidän vaunumme – jos ne olivat liikkeellä – suuntasivat matkansa Sabbatsbergiin tahi johonkin toiseen, sillä kertaa autioon paikkaan. Ja me kiitimme filosofiaamme. Kuitenkaan emme milloinkaan sydämmissämme iloinneet siitä.
Tyttäret joutuivat seuraelämään. Vanhempien toivo oli, että heitä ihailtaisiin ja tanssitettaisiin; tyttäret toivoivat sitä yhtä hartaasti, mutta – he eivät olleet kaunottaria, ja he olivat sangen vaatimattomasti puetut. Vanhempien luona kävi vähänlaisesti vieraita ja – tyttäret saivat istua tanssiaisissa ja jäivät illallispidoissa miltei huomaamatta. Kuitenkin elää retostettiin sillä tavoin vuosi vuodelta muiden mukana.
Tyttäret pääsivät pian «kypsyneesen ikään». Vanhemmat toivoivat silminnähtävästi heidän joutuvan naimisiin. Tyttäret toivoivat samaa, joka oli luonnollista, etenkin sen tähden, etteivät he olleet onnellisia kodissaan. Ja tunnustaa täytyy, että he itse sangen vähän puolestansa sulostuttivat kotielämäänsä. He olivat oikulliset, vaativaiset ja tyytymättömät. Ei kukaan heistä ollut oikein selvillä siitä, mitä heidän tuli tehdä tahi mitä he itse tahtoivat. He haparoivat ikäänkuin sumussa.
On varsin tavallista kuulla naimattomien naisten sanovan, että he tyytyvät asemaansa ja etteivät he halua mennä naimisiin. Siinä on enemmän totuutta kuin yleensä luullaan, varsinkin kun nuoruuden vilkkaat tunteet ovat hieman asettuneet. Sen olen minä kokenut, ja huomannut sen kaikkialla missä nainen tavalla tahi toisella on hankkinut itselleen itsenäisen vaikutusalan, tahi hauskassa kodissa nauttinut sitä vapautta, sitä elämän puhdasta onnea, jota tosi ystävyys ja sivistys tuottavat.