Tuttavistani eräs nuori neiti joutui, kuten syystä sanottiin «suurenmoisiin naimisiin», vaikka rakkaudella siinä oli pieni osa. Joku onnitteli häntä lämpimästi hänen menestyksensä johdosta, ja siihen tämä vastasi hyvin tyynesti: «niin, niin, voihan olla hyvä päästä omillensa». Naurettiin tuolle jotenkin niukalle arvostelulle siitä, mitä yleisesti sanottiin suureksi onneksi. Mutta hänen yksinkertaiset sanansa sisälsivät kuitenkin paljon yleisesti tunnustettua totuutta. Tuota «omillensa pääsemistä» niin julkisessa elämässä kuin omassa vaikutuspiirissään jokainen ihminen juuri välttämättömästi tarvitsee voidaksensa kehittää omaa luonnettansa, saavuttaa omintakeisuutta, ja herättää omaa ynnä muiden kunnioitusta. Nunnallakin on oma kammionsa, jossa voipi rauhassa valmistautua sitä taivasta varten, joka hänelle yksistään on oleva oikeana kotina; mutta vapaassa yhdyselämässä ei naimattomalla naisella välistä ole edes luostarikammion suuruistakaan nurkkaa, jota voisi sanoa omaksensa, ja hän vaeltaa pilvenhattaran tavoin elämän läpi, saavuttamatta mistään lujaa jalansijaa. Siitä syntyy usein nuo avioliitot – nuo oikeat hädän lapset – joihin ei milloinkaan olisi pitänyt ryhtyä, tahi tuo harras ikävöiminen haudan hiljaiseen kammioon, joka täyttää niin monen mielen.
Mutta sen ei tarvitse eikä se saakaan olla niin; semmoinen tulee yhä harvinaisemmaksi meidän aikoinamme, jolloin yhteiskunta yhä monipuolisemmin sivistyy, jolloin, tarkastellessa suurta leivänkannikkaa etsivää ihmisjoukkoa ja lukuisia turvattomia, hyljätyitä lapsia, joita on kaikkialla maailmassa, liian yksipuolinen käsitys naisen tarkoituksesta yhä enemmän häviää ja vapaammat vaikutusalat hänelle aukenevat.
Mutta palaan omaan kertomukseeni myötä- ja vastoinkäymisistäni. Vielä täytyy minun kertoa siitä eräs puoli. Kun joku nuorista naistuttavistamme meni naimisiin jonkun kanssa, joka oli häntä köyhempi tahi ehkä häntä alhaisempi, oli hän meidän mielestämme erittäin ymmärtäväinen ja kunnioitusta herättävä. Mutta jos meihin nähden samoissa oloissa oleva mies halusi saada meidän vertaistemme kodista puolison, niin me pidimme sitä armosta sangen uskaliaana ja kohtelimme tuota uskalikkoa sen mukaan. Me tavoittelimme salaa rikkaampia ja ylhäisempiä miehiä, jotka taasen vuorostansa tähystelivät meitä ylhäisempiä ja rikkaampia. Tuota tavoittelemista käyttivät yleisesti suuren maailman herrat ja naiset, vaikka se, joka olisi ollut kyllin viaton tunnustaakseen sitä, olisi joutunut perin huonoihin kirjoihin niin tavoittelevien kuin tavoittelemattomien luona.
Sillaikaa minä kehityin ihmiseksi, ja elinvoimaisena heräsin tuntemaan valhe-elämäni, käsittämään noita lamauttavia ristiriitoja joiden vallassa elin, ja silloin heräsi minussa mitä kiihkein halu vapautua niiden sorrosta. En ollut vielä oikein selvillä siitä, minne ja mitä levoton sieluni todellakin halusi, mutta usein, katsellessani jaloja taideteoksia, tuntui sieluni hämärä arvoitus vähän selvenevän. Kun katselin muinaista Vestan neitsyen kuvapatsasta, joka seisoi niin tyynenä, vakavana ja kuitenkin niin lempeän näköisenä, niin rauhallisena, puhtaana ja itseensä sulkeutuneena, silloin aavistin hänessä hehkuneen sen elämän, jota minä niin itsestäni kuin ympäristöstänikin kaipasin ja etsin; – ja minä vuodatin surun ja kaipauksen kyyneleitä.
Kauan nuo kotoni kierot olosuhteet, joita kaikkia en ole tässä maininnutkaan, minua rasittivat, kun minun oli pakko elää niiden alaisina omassa kodissani. Niiden vaikutuksesta jouduin vanhetessani semmoiseen suhteesen maailmaan, joka oli erittäin vaarallista minun kaltaiselleni luonteelle.
Olemme kuulleet kerrottavan Husgafvel perheen tyttäristä, jotka vanhentuivat haukotellen rukkinsa ja kangaspuittensa ääressä. Mutta mieluummin he vanhentuivat siten, tuhat kertaa mieluummin sallivat tukkansa harmaantua rohdintukon ja takan ääressä kuin tekokukkia kiharoissaan olisivat vanhentuneet tanssisalin penkeillä tahi illallispitojen humussa, väkinäisesti hymyillen maailmalle, joka ei enää hymyillyt heille. Niin kävi minunkin.
On lempeitä, vaatimattomia olentoja, jotka nöyrästi taipuen oloihin, joita eivät voi murtaa, nurisematta vuosi vuodelta liikkuvat seuraelämän piireissä tuntematta muuta tarvista kunhan vaan saavat siellä täyttää jonkun paikan, kaunistaa tahi rumentaa jotakin seinää. Rauha olkoon noille kärsivällisille seuraelämän uhreille! On myöskin olemassa hilpeitä, raittiita, aina nuorekkaita luonteita, jotka vanhuudessaankin ja kaikissa elämän eri aloissa levittävät iloa ja eloa seuroihin, joissa liikkuvat. He ovat omiansa seuraelämään ja ovat sen siunauksena. On monta – ja hyvä on että niin on – monta eri ihmisluonnetta. Minun luonteeni ei ollut iloinen, sukkela eikä myöskään kärsivällinen ja vaatimaton. Senvuoksi rupesin inhoamaan seuraelämää, joka yhä enemmän synnytti minussa kammottavaa ikävyyttä; mutta kodissa tuntemani tyytymättömyys ja ikävä pakottivat minun kuitenkin ottamaan osaa siihen. Minä olin työntekijä, jonka piti salata työintonsa ja kaivaa leiviskänsä maahan. Niin vaativat tottumuksen ja säädyllisyyden lait siinä seurapiirissä, johon kuuluin.
Kukkanen suo tuoksuansa ihmiselle nautinnoksi ja elättää hyönteisen mehullansa; kastepisara suo elinvoimaa lehtiselle, jolle se putoaa. Minä olin niissä oloissa, joissa olin siihen asti elänyt, mitättömämpi kuin kukkanen, hyödyttömämpi kuin kastepisara, minä, terve ihminen, jolla oli kuolematon sielu! Mutta ajoissa heräsin tajuamaan tilaani. Sanoin «ajoissa», sillä kyllä tulee aika, jolloin se olisi ollut liian myöhäistä. Koittaa aika, jolloin monien, pitkien vuosien painostamana ihmissielu ikäänkuin vaipuu maahan ja ihmiseltä loppuu voimat kohota siitä loasta, johon hän on vaipunut.
Tunsin halpenevani; tunsin selvästi miten viettäessäni tuota toimetonta, elotonta elämää päivä päivältä uusia rikkaruohoja iti sieluni kesantopellolla. Uteliaisuus, juorunhalu, pahuus ja panettelunhalu ynnä enenevä luonteen epätasaisuus alkoivat täyttää sieluni, ja luonto oli kylvänyt siihen liiaksi paljon vaikuttamisvoimaa, että se kaikessa viattomuudessaan olisi välinpitämättömästi puolinukuksissa siten viettänyt päivänsä loppuun. Ah! kun elää ilman tarkoitusperää, kun ikäänkuin seisoo käytännöllisen elämän ulkopuolella, joka suo tointa ja voimaa sisälliselle ihmiselle, kun ei mikään jalo pyrkimys, ei mikään suloinen ystävyys, ei mikään jokapäiväisen elämän viehätys vaikuta – ainakaan yksityisseikkoihin katsoen – elämän iloa, silloin levottomuus taukoamatta riehuu ihmissydämmessä turmellen terveyden, hyvän mielen, hyvyyden, jopa omantunnon rauhankin ja loihtii esiin kaikki hornan aaveet. Samalla tavalla syöpi ruoste teräslevyä ja muuttaa sen kirkkaan pinnan täyteen sekavia kuvioita.
Luin kerran eräästä kirjasta seuraavat monipuolisen aattelijan Steffensin lausumat sanat: «Kellä ei ole mitään tointa, johon voisi antautua uskollisella innolla, ken ei rakasta sitä tointa niinkuin itseään ja kaikkia ihmisiä, hän ei ole löytänyt sitä vakavaa pohjaa, jonka perustuksella kristinusko kantaa hedelmiä. Semmoinen toimi muodostuu rauhantemppeliksi, johon Vapahtaja vaivanhetkenä vuodattaa siunauksensa; semmoinen toimi yhdistää meitä kaikkiin muihin ihmisiin, niin että voimme ottaa osaa heidän tunteihinsa, ja silloin kaikki työmme voipi tulla hyödyksi heidän eduillensa; se opettaa meitä oikein punnitsemaan omaa typeryyttämme ja muiden arvoa ja se on oikean kristillisyyden todellinen, hiljainen, hedelmää kantava perustus.»