Kuunnellessansa niitä sanoja Elise tunsi ikäänkuin raittiin tuulahduksen täyttävän sielunsa. Ei mikään enää tuntunut hänestä vaikealta. Keveiksi muuttuivat, kaikki elämän vaikeudet ihanan tarkoitusperän tähden. Ja ajatellessaan sitä miehekästä, palavaa sydäntä, joka niin lämpimästi sykki hänen ja lasten hyväksi, tunsi Elise ylpeästi iloiten, että hän voi katsoa ylös mieheensä ja samalla hän tunsi jalon nöyryyden tunteen ikäänkuin hiipien täyttävän sydämmensä. Hän kumartui, ja suuteli miehensä kättä hellästi.

Laamanni ei pitänyt siitä, sillä tosi miehekkäänä ja voimakkaana miehenä hän kuten muutkin hänen kaltaisensa mieluummin itse ihaili naista kuin – ainakin ulkonaisesti – oli heidän ihailtavanaan. Sen tähden hän hieman tyytymättömästi veti pois kätensä.

«Minkä tähden en saa suudella kättäsi», Elise kysyi, «jos se minua huvittaa?»

«Sen tähden että se ei minua huvita, etkä saa toiste tehdä niin!»

«No no, ukkoseni, ei sinun tarvitse niin ankarasti kieltää sitä minulta. Ehkei se milloinkaan enää minua huvitakaan.»

«Sitä parempi!»

«Ehkei. Mutta menkäämme nyt levolle.»

TOINEN OSASTO.

Uusi koti.

«Hyvästi, oi lapsuuteni koti! Hyvästi seinät, te ensimmäisten kyynelteni ja hymyilyni todistajat, te kuin näitte askeleeni ja harha-askeleeni elämän liukkaalla tiellä, te jotka olitte läsnä kun ensi kertaa sain maistella kauralientä sekä opetella aakkosia. Hyvästi sinä nurkka, johon minut niin monasti pantiin seisomaan, kun läksyt eivät tahtoneet luistaa ja sinä kärpänen ja leppäkerttu, te elävät, kiittämättömimmät kaikista, joita koetin kesyttää. Hyvästi te lattiat, jotka minua kannatitte leikkiessäni ja riidellessäni rakkaiden siskojeni kanssa, te seinäpaperit, joita olen repinyt rikki etsiessäni luultuja aarteita takaanne, te todistajat taisteluihini karahvien ja lasien kanssa, olleiden taistelujen todistajat, te kaikenlaisten urotöitteni näkijät – jätän teidät hellästi hyvästi ja lähden toisaalle uusiin seikkailuihin.»