Petrea Frank se näin puhui, suuremmoisilla liikkeillä surullisen lystillisesti jättäen sen kodin hyvästi, josta juuri koko perhe oli muuttamassa.
Oli sateinen päivä huhtikuun keskipaikoilla. Musta silkkiviitta, jota sanottiin «hovisaarnaajaksi» (Frankin koko perheen yhteisesti käyttämä) ja suuri punainen sateenvarjo «perhekatto» (sekin yhteinen) näkyivät sinä päivänä alinomaa kulkevan edestakaisin X kaupungin kaduilla. Kaupungin asukkaat voivat jotakuinkin arvata niiden tarkoituksen nähdessään pitkän vaaleatukkaisen, sinisilmäisen palvelustytön ja tummaverisen, toimekkaan miespalvelijan niiden alla kantavan rasioita, vasuja, kääröjä y. m. Hämärän lähestyessä nähtiin assessori Munterin pitkä, laiha vartalo kannattamassa perhekattoa Petrea Frankin seurassa. Petrealla näkyi olevan jotakin viittansa alla, hän nauroi ja jutteli ja molemmat näyttivät olevan sangen tyytyväiset toisiinsa. Ikävä kyllä ei tuota tyytyväisyyttä kestänyt kauan. Kodin rappusissa Petrea sattui astumaan kenkänsä nauhaan, kompastui, kaatui, ja suuri konvehtipussi tuli silloin näkyviin hovisaarnaajan suojasta ja mantelirenkaita, karamelleja ynnä sokurihyyteisiä hedelmiä alkoi kieriä kaikkialle minkä ennätti. Kesken tapahtuman aikaansaamaa säikähdystä ja sekasortoa oli Petrean sangen vaikea olla ääneen nauramatta nähdessään assessorin ällistymisen ja hyppyjä, joilla koetti estää konvehtejä kiireen kaupassa kierimästä rappusia alas katuojaan. Siinä assessorin antimet juhlan kunniaksi menivät menojaan.
«Niin, ellei noita naisia olisi olemassa, niin voisi toimittaa jotakin tässä maailmassa. Mutta kun päästää heitä auttamaan niin silloin käy kaikki päin mäntyyn. ’Antakaa vain minun tehdä, antakaa minun toimittaa!’ sanovat. Ja niin he auttavat ja toimittavat että ... onko milloinkaan nähty niin kurjaa? Kompastua ja kaatua kenkänsä nauhaan. Mutta naisilla ei milloinkaan ole järjestystä missään. Ja semmoiset saavat hallita valtakuntiakin! Hallita valtakuntia!!! Minä en vaadi heiltä muuta, kuin että hallitsisivat jalkojansa ja sitoisivat kunnollisesti kenkänsä nauhat. Mutta kuningattaresta alkaen apumuijaan ei ole ainoatakaan naista, joka osaisi sitoa kenkänsä nauhoja niin että solmu kestäisi.»
Se oli Jeremias Munterin letkaus naisille, kun hän astui huoneesen ja katsoi kuinka paljon oli pelastunut konvehdeista tuossa suuressa haaksirikossa. Petrean pahoittelemiset ja anteeksipyynnöt eivät ottaneet onnistuaksensa haihduttamaan ukon vihaa. Tosi kyllä, että onneton naurunhalu oli vallannut Petrean ja saattoi katumuksen ja todellisen mielipahan sangen epäiltäväksi. Ne olivat kuitenkin todellisia. Kun Eeva saapui ja rukoili liikuttavasti assessorilta: «Kas niin, setä kulta! Petrea raukka on niin pahoillaan ja hän on sitäpaitsi sangen pahasti loukannut polvensa!» lausui assessori melkoisen muuttuneella äänellä:
«Vai niin, onko hän? Niin, miksipä pitääkin olla niin kömpelö, että kompastuu ja lipeää niin että...»
«Konvehtejahan aina voipi saada sijaan!»
«Voipiko? Kasvaako niitä puissa? Häh? Pitääkö tuhlata rahojansa konvehteihin nähdäksensä niiden vierivän pitkin katua? Kaunista säästäväisyyttä! Totta tosiaan!»
«Lausukaa Petrealle ystävällinen sana!»
«Ystävällinenkö sana? Minä sanon hänelle, että olkoon hyvä oppikoon toiste sitomaan kenkänsä nauhat. No! Nyt lähden ostamaan lisää konvehteja. Mutta ainoastaan sinun tähtesi pikku Eeva neitiseni. Niin, niin, sanon! Nyt tahdon mennä; minä kyllä osaan tanssia mukana, kun... Mutta miten sataa! Lainaa minulle perhekatto! Voisinhan tarvita tuon viitankin; tuo se sievästi tänne. No, mitä siinä on töllistelemistä? Häh? Ettäkö väki minua katselee? Kernaasti minusta, jos heitä vaan huvittaa. Antakaa heidän nauraa minulle, en minä siitä pahennu. Terveys ja mukavuus ennen kaikkea ja toinen vaate voipi olla yhtä hyvä kuin toinenkin!»
Nauraen heittivät nuoret tytöt assessorin hartioille hovisaarnaajan, joka ei yltänyt hänelle polviinkaan ja siten ukko läksi pitkin askelin.