Henrik puhutteli erikseen jokaista siskoansa, mutta «pikku Afrikan» kanssa keskustelu supistui jotenkin lyhyeksi ja kylmäksi. Sitten hän pysähtyi äitinsä viereen, piteli häntä kädestä ja otti osaa yleiseen vilkkaasen keskusteluun.
Eeva tarjosi konvehtia.
«Mutta mikä nyt on hätänä?» huudahti äkkiä Henrik. «Minkä tähden siskot kaikki hylkäävät meidät ja siirtyvät tuohon neuvottelemaan, vakavannäköisinä kuin oikeusneuvokset? Onko isänmaa vaarassa? Enkö minä pääse mukaan isänmaata pelastamaan? Kunhan vaan ensin saisimme syödä illallisemme rauhassa!» jatkoi hän itsekseen samalla tavalla kuin teaatterissakin puhutaan syrjään.
Niin, juuri illallisesta olikin kysymys. Se se juuri olikin vaarassa, pannukakut eivät ottaneet onnistuaksensa. Jacobi ja Henrik tarjoutuivat auttamaan asian, eikä Louise voinut estää heitä ryntäämästä alas keittiöön, nuorten neitosten suureksi huviksi ja keittäjän hullunkuriseksi epätoivoksi, ei mikään pidättää heitä naurettavasti ryhtymästä keittäjän virkaan, kunnes Louisen viimein vakavasti täytyi lopettaa kujeet, nauru ja palaneiden pannukakkujen tuleen kieriminen ja itse ottaa toimi tehtäväkseen. Uusi tahdaspanos tehtiin hänen johdollansa; hän tarttui itse pannukakkulastaan ja katso! nyt pannukakut onnistuivat mainiosti. Jacobi pyysi saada yhden niistä hänen omasta kädestään työnsä palkaksi, saikin sen armosta ja nielasi kuuman lahjansa niin suurella ihastuksella, että se varmaankin olisi pahanpäiväisesti polttanut hänen sisustaansa, ellei (jota me puolestamme pidämme todennäköisenä) toisenlainen kuumuus, eräs hyvin tuttu henkinen tuli, olisi ollut aineelliselle kuumuudelle tehokkaana vastapainona, siten tehden edellisen vaarattomaksi. Emmeköhän tässä varsin viattomasti ole seoittaneet homeopaattista annosta? Kun semmoisesta ei milloinkaan koidu rasvaista ravintoa, niin lähdemme keittiöstä siirtyäksemme perheen mukana illallispöytään, jossa äidin herkulliset vaaleankellertävät ja Henrikin jauhokkaat pannukakut huomattiin moitteettomiksi ja taivaanmannaakin nautittiin mitä suurimmalla ruokahalulla.
Sen perästä juotiin matkamiesten malja ja laulettiin pieni iloinen Petrean sepittämä laulu. Isä oikein iloitsi Petreastansa, joka innostuneena kaikin voimin lauloi mukana, vaikkei yhtä sulavalla äänellä kuin muut. Se ei kuitenkaan yhtään loukannut isän epäsoitannollista korvaa.
«Hän huutaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä!» lausui hän tyytyväisenä puolisolleen, joka puolestansa ei ollut yhtä tyytyväinen Petrean soitannollisiin lahjoihin.
Vaikka kullakin omalla tahollansa oli ollut työläs ja uuvuttava päivä, alkoivat kuitenkin nuoret heti illallisen jälkeen ikäänkuin luonnonlain vaatimuksesta liikkua tanssin tahdissa.
Jacobi tanssi Saaran kanssa vallan hurmaantuneena hänen kauneudestansa.
«Meidän pienestä, kunnon Viisustamme» oli sukeutunut vähän tanakanlainen, vaikka somavartaloinen kahdeksantoistavuotias, vaaleaverinen neitonen, joka erosi toisista tanssissa kauniiden askeltensa, suloliikkeittensä ja ehkä vähäsen liiallisen vakavuutensa kautta. Ehkä kuitenkin katseltiin mieluimmin Eevaa, sillä hän nautti todellakin sydämmensä pohjasta tanssin viehätyksestä. Gabrielle lensi kultaiset kiharat liehuen keveästi kuin perhonen ympäri salia. Mutta kenpä ei olisi sinä iltana ollut innokkaasti tanssimassa? Se muuttui – suurimmaksi osaksi esikoisen elämänhalun kautta – oikeaksi kiihkoksi. Jopa assessori johti Eevan parina kaikkein kummastukseksi mitä mutkallisimpaan polskaan ihan tanssisankarin tottuneella taidolla.
Vasta puoliyön aikana lakattiin tanssimasta. Mutta ennen kuin erottiin, pyysi laamanni Elisen kehoituksesta puolisonsa laulamaan pienen tutun laulun: «Ensi ilta uudessa kodissa». Hän lauloi sen yksinkertaisella henkevällä tavallaan ja siinä ilmenevän ilon- ja rauhantunne elähytti kaikki läsnäolijat. Laamanninkin vakavat silmät säihkyivät suloisesta liikutuksesta. Lempeys ikäänkuin kirkasti perheen, siten kaunistaen kaikkien kasvot. Sillä laululle kuten auringolle on annettu voima levittää kirkastavaa valoansa kaikille luoduille ja suoda niille ainakin hetkellistä kauneutta. Samalla tavalla «kehrääjämummo» ja «ukko tien reunalla» pääsivät laulun kautta kauneuden valtakuntaan, samoin kuin he evankeliumin kautta pääsevät osallisiksi taivaan autuuteen.