Henrik nauroi sydämmellisesti kurjannäköiselle matkakumppanillensa ja lausui:
«Oh, minun mielestäni tämmöinen ilma on omiansa karaisemaan ihmistä. Ylpeä, mieltä ylentävä tunne valtaa sielun istuessa siinä pää pystyssä, tyynenä, elementtien riehuessa, etenkin kun siitä korkeudestansa katselee muita kuolonalaisia, jotka väristen rientävät eteenpäin sateenvarjojen suojassa. Silloin ihminen istuu kyytikärryillänsä kuin valtaistuimella; – niin, jopa hieman kuvittelee olevansa filosofi. Tästä johtuu eräs seikka mieleeni. Luulin näkeväni kulkiessamme kaupungin lävitse erään filosofin astua tepastelevan puettuna naisen kaapuun. Mutta kuinka nyt kaikki voitte rakkaat siskokullat? Miten pitkä aika siitä kuin viimeksi teidät näin!» Ja hän pudisti hellästi heidän käsiään kylmillä, märillä käsillään.
Tämä kohtaus, joka tapahtui iltahämärässä, keskeytyi äkkiä siten, että neitoset vakavasti kehoittivat tulijoita menemään huoneihinsa muuttamaan vaatteita. Jacobia ei tosiaankaan tarvinnut kiirehtää, ja Louisen mielestä Henrikin filosofia oli sillä hetkellä huononlaisesti harkittu. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että loimoava takkavalkea lämmitti herrain huonetta heidän astuessaan sisään.
Sillaikaa kokoontuivat naiset kirjastoon; kynttilät sytytettiin, pöydät järjestettiin, laamanni auttoi kaikkia ja oli erittäin tyytyväinen, kun hänen apuaan tarvittiin kaikkea järjestettäessä. Assessori katseli ihastuneena miten Eeva asetti hänen tuomansa konvehdit pienille lautasille. Petrea ei saanut niitä edes katsellakaan, vielä vähemmin koskea niihin.
«No, hyvänen aika, tyttökullat, miten täällä on hauskaa!» huudahti laamanni ihastuneena, nähdessään kirjastonsa siinä asussa kuin se tavallisissa oloissa oli oleva. «Istutko hyvin tuossa sohvassa, Elise? Saanko tuoda sinulle jakkaran jalkojesi alle? Ei, ystäväni, jää paikoillesi! Minkähän tähden sitten olisi miehiä olemassa?»
Kandidaatti, nykyään (totta kai) maisteri Jacobi ei enää näyttänyt samalta mieheltä kuin äsken matkapuvussa, kun hän tuntia myöhemmin sievästi muuttuneena astui sisään nuoren ystävänsä seurassa naisten luokse. Hänkin vallan loisti tyytyväisyydestä katsellessa sitä iloista näkyä, joka sieltä kohtasi hänen silmiänsä.
Tarkasteltiin sitten lähemmin toinen toisiansa. Henrikin huomattiin melkoisesti laihtuneen ja käyneen kalpeammaksi. Henrikin mielestä se oli hänen ahkeruutensa tunnustus. Jacobikin tahtoi että hänen ahkeruutensa tunnustettaisiin, mutta tunnustus kiellettiin häneltä yksimielisesti hänen kukoistavaisuutensa tähden. Hän kyllä vakuutti päivettymisen sen syyksi; mutta se ei auttanut. Salaa itseksensä Louise arveli Jacobin melkoisesti muuttuneen, tulleen miehekkäämmäksi, yksinkertaisemmaksi ja voimakkaammaksi käytökseltään; hän oli muuttunut vähän enemmän hänen isänsä kaltaiseksi. Louise piti vielä isäänsä miehen esikuvana ja ihanteena.
Pikku Gabrielle punastui korviansa myöten ja puoleksi piiloutui äitinsä taakse, kun velimies puhutteli häntä seuraavaan tapaan:
«Kaikkein armollisin prinsessa Turandotte! Kuinka, teidän korkeutenne, jaksatte? Onko teidän ylhäisyydellänne joku arvoitus tarjona, jolla saattaisitte kurjan ymmärryksemme ymmälle?»
Pieni «korkeutensa» näytti olevan sangen hämillään ja tahtoi vetää pois pientä kätöstä, jota velimies hellästi suutelemistaan suuteli. Gabrielle vallan ujosteli pitkää ylioppilasta.