«...ja pannukakkuja lopuksi! Ja, tyttöseni, pidä huolta siitä, että kuusi tulee jauhokkaaksi ja tukevaksi, jonkalaisesta tiedät Henrikin pitävän.»

«Emmekö voisi laittaa kermavaahtoa vaapukkahillon kera pannukakkujen kanssa?»

«Varsin hyvin! Jacobi varmaan panee hyvinkin paljon arvoa siihen!»

Louise punastui hieman ja laamanni pyysi nauraen, että saataisiin maallisempaakin ruokaa illalliseksi kuin «taivaan mannaa», ja sitä luvattiinkin.

Alhaalla salissa pudisteli assessori äkeissään perhekattoa.

«Kurjin katto koko kristikunnassa!... Ei suojele sateelta eikä tuulelta!... Ja painava kuin Noan arkki! ja...» Mutta siinä pudistellessaan ja toruessaan hän kuuli ulkoa melua, huutoa, tervetulotoivotuksia jos jonkinmoisilla äänillä. Silloin hän heitti hovisaarnaajan hujanhajan perhekatolle ja riensi pitkin askelin harpaten ulos eteiseen pudistamaan kättä talon pojan ja ystävän kanssa, jotka juuri palasivat yliopistosta.

Surkutteluja ja tervetulohuutoja kaikui sekaisin.

«Miten olette märät, kalpeat ja viluiset!»

«Ah, meilläpä on ollut mitä mainioin sadepuuska!» lausui Henrik puistutellen ja sivulta päin vilaisten Jacobiin, joka siinä märissä vaatteissaan näytti sangen nolatulta ja aristelevalta. «Tämmöinen ilma on juuri omiaan minulle! Sateesta ja tuulesta muuttuu niin – en tiedä oikein mimmoiseksi. Tiedätkö sinä, mon cher?»

«Mäsäksi, vallan mäsäksi!» vastasi Jacobi väristen ja surkeasti, «miksi muuksi voipi tulla, aivan rikki täristävillä, mitä kurjimmilla rattailla tuulessa ja rankkasateessa, niin että vallan sulaa. Uh, uh, u-u-uh!»