«Niin», lausui äiti huoaten, «hänessä on välistä jotakin kummallista, etenkin nyt viime aikoina. Minä pelkään erään henkilön saaneen liian suuren ja epäedullisen vaikutusvallan häneen. Mutta Saara on runsaslahjainen ja todellakin miellyttävä nuori nainen, josta voisi tulla paljonkin hyvää, jos ... jos... Hän meitä kyllä välistä huolettaa, sillä me pidämme hänestä kuin omista lapsistamme. Vallan tavaton taipumus hänellä on soitantoon; – saathan kohta kuulla! Niin, hänessä on paljon oivallista ja rakastettavaa. Saat nähdä sen nyt, kun viivyt luonamme kauemman aikaa.»

«Niin, Jumalan kiitos! toivottavasti saan nyt olla muutaman kuukauden rauhassa kotonani.»

Puhe kääntyi sitten pojan tulevaisuuteen. Laamanni toivoi Henrikin antautuvan vuoriopin alalle; Henrik olikin jo ruvennut sitä lukemaan, mutta oli samalla ruvennut tuntemaan yhä innokkaampaa halua erääsen toiseen suuntaan, joka jo oli saanut mielet perheessä kuohuksiin. Äiti pyysi vaan «esikoistansa» tarkkaan ja vakavasti tutkimaan itseään, ennenkuin hylkäisi uran, jota isä suositteli ja jonka Henrik yksissä neuvoin hänen kanssansa oli valinnut. Kaikki se, minkä nuorukaisen sydän katsoo ihanimmaksi, puhdas innostus hyveen ja isänmaan hyväksi, palava halu elää niiden eteen, sen kaiken omisti hänen sydämmensä mitä runsaimmassa määrin. Mutta oman toimeentulon tuumaan liittyi myöskin ajatus yhteisestä hyödystä ja oman onnensa hän aina katsoo likeisesti perheensä onneen yhdistetyksi. Ne ajatukset ja tunteet hän paljasti sinä tuttavallisena, ihanana hetkenä peittelemättä ja avomielisesti äidilleen, onnelliselle äidilleen, jonka sydän sykki ilosta ja rohkeimmista toiveista «esikoisensa», «sydänkäpysensä», «kesälapsensa» hyväksi.

«Ja kun olen raivannut itselleni uran», jatkoi Henrik, iloisesti suudellen äitiään kädelle, «ja saanut oman kodin, silloin, äiti, pitää sinun tulla luokseni ja jäädä luokseni, eikö niin?»

«Ja mitäpä isäsi siitä sanoisi?» kysyi äiti yhtä iloisesti.

«Oh, onhan hänellä kaikki siskoni hoitamassa hänen talouttansa, ja...»

«Aiotteko istua täällä koko yön valvomassa?» kuului ääni ovesta kysyvän.

Laamanni seisoi siinä.

Äiti ja poika säpsähtivät ikäänkuin heidät olisi saatu verekseltään kiinni jostakin salajuonesta. Se ilmoitettiin kuitenkin heti laamannille, joka selitti siitä syntyvän niin kauhean käräjäjutun, että oli parasta olla siitä milloinkaan puhumatta.

Äiti ja poika nauroivat sekä toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta kun Henrik nosti äitinsä käden huulilleen, joutui hän vallan haltioihinsa: