«Hyvänen aika, miten valkoinen se on! Ja miten pieni sormi! Ei, miten on mahdollista tuommoinen pienoinen sormi!»

Ja naurettavalla hartaudella hän suuteli kauniin käden sakarisormea.

«Huomaanpa että minun on pakko ryöstää sinut, saadakseni sinut mukaani!» lausui laamanni iloisesti, nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet pois.

Mutta äidin ajatukset olivat yhä esikoisensa, kauniin, lahjakkaan poikansa luona. Palavasti hän rukoili «täyttymistä» kaikkien rauhallisesti nukkuessa ensi yötänsä uudessa kodissa.

Seuraava päivä.

Miten mahtoi tuntua perheen hyvältä seuraavana aamuna kokoontua mainion aamiaispöydän ympäri kauniisen, tilavaan ruokasaliin! Mutta vähät siitä, olivatko sali ja aamiainen mainiot ja oliko siinä tämän maailman ylellisyyttä, jos ydin siitä olisi puuttunut, ellei olisi ollut hartaita mieliä ja ystävällisiä katseita luomassa saliin valoa ja saattamassa aamiaista maukkaaksi! Mutta ei mitään puuttunut Frankilasta sinä aamuna, ei edes aurinko! Se kurkisti ystävällisesti sisään valaisemaan herttaista näytelmää.

Henrik piti puheen matami Folettelle, osoittaen hänelle kunnioitusta ja rakkautta sekä iloansa nähdessään hänen säilyneen yhtä pulleana.

Louise kaatoi Eevan avustamana kuppeihin kahvia ja teetä, levitti voita paahdetulle leivälle y. m. ja piti tarkkaa huolta siitä, että jokainen sai mitä mieluimmin tahtoi. Sokuririnkelikori asetettiin vähä väliä Jacobin lähelle.

«Miten tämä on suloista!» huudahti Henrik hykettäen käsiään ja ilosilmin katsellen isää, äitiä ja siskoja; «tämähän on kuin paratiisissa! Mitä käskette, teidän majesteettinne? Nöyrin palvelijanne! Kahvia jos saan valita! Oiva matami Folette!»

«Syötyämme,» lausui äiti, «on minulla jotakin teille arvuutettavaa.»