«Jotakin arvuutettavaa! Mitä se lienee? Ah, sano heti, äiti kulta, mikä on arvoituksen nimenä?»
«Naiminen!»
«Naiminenko?! Sangen hauska uutinen! En saa palaakaan enää niellyksi ennenkuin perinpohjin tiedän uutisen! Jacobi, kunnon veikko! Riittääkö minullekin jokunen noista rinkilöistä? Naiminenko? Tunnenko minä asianomaiset?»
«Varsin hyvin.»
«Eihän se vaan liene kunnon setä Munter? Minusta hän on näyttänyt ikäänkuin vähäsen kummalliselta ja helläsydämmiseltä.»
«Ei, ei! Hän ei varmaankaan aio naida.»
«Hänhän on jo niin kauhean vanha!» huudahti Eeva.
«Vanhako?!» kysyi laamanni. «Hän on luullakseni hiukkasen viidennelläkymmenellä. Niin kauhean vanhaksi et siis toki saa häntä, Eevaseni. Mutta tosi kyllä, hän on aina ollut vanhannäköinen.»
«Arvatkaa paremmin!» kehoitti äiti.
«Minä tiedän sen, minä tiedän!» huudahti Petrea punastuen.