Eeva!
«Ruusumme, kaunottaremme», niin sanottiin Eevaa kotona. Eevalla on monta vertaistansa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään pahaa. Hän on viehättävää lajia. He ovat niin suloiset katsella nuo kukoistavat nuoret impyet, hymyhuulineen ja hyvyyttä ynnä elämäniloa säihkyvine ihanine silmineen. Kaikki suovat heille hyvää ja hyvää hekin puolestansa toivottavat kaikille. Kaikki elämän hyvyys vuotaa heille ikäänkuin itsestään. Heillä on elämässä myötätuuli. Niin oli Eevallakin. Hänen heikkoutensakin, miellyttämishalunsa, joka helposti yltyi liian suureksi ja oli vaarallinen hänelle itselleen, esiintyi hänen kodissaan ja tuttaviensa seurassa ainoastaan suloutena, joka saattoi kaikkien jos mahdollista vielä enemmän rakastamaan häntä. Eeva, vaikkei ollutkaan mikään varsinainen kaunotar, oli kuitenkin kukoistavan kaunis. Hänen silmänsä eivät olleet erittäin suuret, mutta erinomaisen kaunismuotoiset, väri tummansininen, ripset pitkät ja mustat ja katse kaino, mutta samalla elävä ja herttainen. Silkinhieno, kastanjanruskea tukka aaltoili kohtalaisen leveän kreikkalaismuotoisen otsan yllä. Hipiä oli valkoinen, hieno ja kirkas, suu ynnä hampaat moitteettoman kauniit. Senlisäksi oli Eevalla äitinsä kaunis vartalo ja keveät, sulavat liikkeet. Mainio terveys, kadehdittava hyväluontoisuus, luonnoltaan sopusuhtainen sielu vaikutti koko hänen olemukseensa rauhoittavasti. Mitä ikinä Eeva teki, niin sen hän teki hyvin ja miellyttävästi, mitä ikinä hän puki yllensä, se häntä sievisti ja hänen kodissansa oli tapana sanoa että: «pankoon Eeva vaikka mustan kissan päähänsä, niin sekin häntä pukee».
Louise ja Eva olivat ymmärryksensä ja taitojensa puolesta, jonkinmoisen toveruuden takia niin kotona kuin kylässä tähän asti olleet «les inséparables», eroittamattomat. Mutta vähitellen alkoi Eeva, kuitenkaan eroamatta Louisesta, vähitellen ikäänkuin salaisen voiman pakoittamana lähestyä Leonorea. Louise kaikkine tavaroineen oli ihan yllin kyllin itsellensä, ja Leonore oli niin yksinään, niin suruinen! Eevan hellä sydän kääntyi osanottavasti hänen puoleensa.
Mutta näyttää siltä, että Gabrielle hiukkasen olisi loukkaantunut, kun hänet on niin syrjäytetty, ja meidän täytyy kiireesti ryhtyä kuvailemaan
«pikku neitiä».
«Pikku neidillemme» ei ollut mieleen, että hänet niin kauaksi unohdettiin. Gabrielle oli todellakin hemmoiteltu lellilapsi ja hän toimitti usein kotona «la pluie et le beau temps» – sadekuuron ja kauniin sään –. Häntä oli suojeltava kylmältä, tuulelta, sateelta ja kaikelta ikävältä. Arka ja lellitelty hän oli; oli nirso ruualle ja häntä kiitettiin ja ylistettiin ikäänkuin hän olisi toimittanut jotakin erinomaisen kauniisti, milloin hän oli armosta suvainnut nauttia päivälliseksi kupillisen lihalientä tai kananpoikasen siiven. Itse hän vielä on kuin kananpoikanen emän siipien suojassa; kuitenkin hän välistä hiipi sieltä esiin koettamaan omia siipiään. Silloin hän on suloinen ja lystikäs, sepittää arvoituksia etenkin äidin ja Petrean arvattaviksi. Häntä pahoittaa suuresti, jos häntä kohdellaan kuin lasta, eikä hänelle mitään sen pahempaa voi tapahtua, kuin että vanhemmat siskot sanovat: «mene ulos hetkiseksi pikku Gabrielle!» voidakseen sitten uskoa toisillensa tärkeät salaisuutensa tahi lukea yhdessä jotakin liikuttavaa rakkausromaania. Paljon hän pitää jumaloimisesta ja lellittelemisestä, ja assessori on joutunut kokonaan hänen epäsuosioonsa, hän kun sanoo häntä «neiti juonikkaaksi» sekä keksii hänelle muitakin, yhtä epäkauniita nimiä. Oppiminen ja opettaminen ei ole hänen mieleistänsä. Hän rakastaa jonkunmoista «dolce far nienteä» ja hänen heikon terveytensä vuoksi se hänelle suodaankin. Tanssiin hän riemulla ottaa osaa ja tanssissa hän on hurmaava. Petrean vastakohtana häntä kauhistuttaa kaikki suuret yritykset ja erotukseksi Louisesta häntä vakavasti peloittaa kaikki saarnat, olkoot ne sitten painetuita tahi suusanallisia. Auringossa, lämpöisissä tuulahduksissa, kukissa ja etenkin rakkaissa ja rakastettavissa ihmisissä ilmenee hänestä jumalanpalvelukseen kehoittava Luojan laupeus. Hänellä on kummallinen kuoleman pelko eikä hän tahdo kuulla siitä puhuttavan, eikä yleensä mistään synkästä ja surullisesta. Ja onneksi Gabriellelle on hellässä vanhempainrakkaudessa sangen paljon yhtäläisyyttä juhannusauringon kanssa, joka valaisee yöt ja päivät.
Kääntyessämme kultakiharaisesta Gabriellesta Saaran puoleen – «tuon Afrikan», joksi asessori häntä nimitti, – siirrymme ikäänkuin päivänvalosta yön pimeyteen, sillä Saara oli kotona ikäänkuin kaunis, mutta salaperäinen arvoitus, kuin tähtikirkas talviyö, samalla viehättävä ja synkkä. Meille hän kuitenkin on selvä, sillä meillä, on hänen sielunsa avaimet ja me voimme tarkastella sitä seuraavista kirjoitelmista, jotka ovat otetut
Saaran päiväkirjasta.
Luimme ääneen Macbethia eilen illalla, kaikki kauhistuivat lady Macbethia. Minä olin vaiti, sillä minua hän miellytti. Siinä naisessa oli tarmoa!
Elämä? Mitä on eläminen? Kun myrsky kulkee läpi avaruuksien vahvoilla, vapailla siivillään, laulaa se minulle laulun, jolla on vastakaikua omassa sielussani. Kun ukkonen jyrisee ja sen tulet välähtävät, silloin aavistan mikä on elämä, voima. Mutta tämä sävyisä jokapäiväisyys – pienet ansiot, pienet virheet, pienet surut, pienet ilot ja pienet pyrkimykset – se kuristaa, se puristaa henkeni. Oi! sinä valtava liekki, joka yön yksinäisyydessä minua kalvat, mitä tahdot? On silmänräpäyksiä, jolloin valaiset, mutta ijankaikkisuuksia, jolloin minua kidutat ja poltat.