He viihtyvät hyvästi tässä ahtaassa piirissä. Heitä miellyttävät tuhannet pienet asiat; he jaksavat nähdä vaivaa hankkiaksensa toinen toisellensa pieniä nautinnoita. Se on hyvä heille! Minut veistettiin toisenlaisesta puusta. Minkätähden pitää minun totella? Minkätähden pitää minun hillitä luonnettani ja tahtoani ollakseni muille mieliksi? Miksi? Oi, vapaus, vapaus!
Olen saanut Volneyn «rauniot» S:ltä. Minä kätken sen näiltä hurskailta, turhanaroilta ihmisiltä; mutta yöllä, ensi yönä kun he ovat ummistaneet silmänsä uneen, aion valvoa ja lukea sitä. Vaskipiirros sen alussa miellyttää minua kummallisesti. Laivanhylky siinä näkyy myrskyisten laineiden heittelemänä; kuu katoaa mustien pilvien taakse; rannalla temppelin raunioiden keskellä istuu mahomettilainen – kaunis synkännäköinen olento katsellen, ulapalle. Minä katselen sinne myöskin; miellyttävä väristys valtaa minut. Parempi, ihanampi on suurenmoinen raunio, kuin pieni, tyhjä onni!
Minä pidän siitä kirjasta. Se puhuu suoraan mitä kauan on kytenyt minussa. Se valaisee kirkkaasti himmeät, hämärät aavistukseni. Ah! Mimmoinen päivä valkeneekaan minulle! Häikäisevä valo, joka karkoittaa kaikki epäselvät turhat toivot, – mutta silmäni ovat kylliksi vahvat kestämään sitä. Katketkoon ennakkoluulojen verkko, reväistäköön rikki soveliaisuuden kurjat siteet, kaatukoot vangitsevat tukeet! Oma voimani riittäköön minulle!
Minkätähden minut luotiin naiseksi? Jos olisin mies, olisivat elämä ja teko helpot ja selvät! Naisena täytyy minun taipua voidakseni vapautua. Kurja vallanalaisuus! Kurja naisen kohtalo!
En rakasta S:ää, mutta hän vaikuttaa minuun. Minua miellyttää hänen katseensa synkkä voima, huolimaton, luja tahto, joka ei taivu muiden kuin minun tahdostani. Ja kun hän pitää harppua käsissään, kun hän mahtavalla voimalla pakoittaa sitä ilmaisemaan kaikki mitä sydän on uneksinut ja toivonut ja vieläkin uneksii, silloin hän soittelee sydämmeni kieliä, silloin tunnustan hänet mestarikseni.