«Pelastaudu, Saara!» kuului siskojeni äänet, «tule meidän kanssamme!» Mutta minä tunsin kaikissa jäsenissäni tuota kummallista raukeutta, jota aina unia nähdessä tuntuu juuri kun tahtoo rientäen liikkua. Myrsky tempasi huoneeni ikkunat auki ja kova uteliaisuus pakoitti minua katselemaan ulos. Aurinko oli vastapäätä, kelmeänä, vetisenä, säteetönnä, mutta ilma näytti kaikkialla palavan; tulen liekit kiemurtelivat kaikkialla. Edessäni seisoi korkea haapa, sen lehdet kahisivat vavisten ja tulenkipunoita sinkoili siitä kaikkianne. Sen oksalla istui suuri musta lintu. Se katseli minua tulisilla silmillään ja lauloi elottomasti ja kumeasti myrskyn vinkuessa ja liekkien sähistessä yltympäri. Kuulin kasvatusäitini ja siskojeni pelonalaisesti huutavan minua yhä kauempaa; mutta minä kumarruin ulos ikkunasta kuuntelemaan mitä tuo musta lintu lauloi minulle niin kummallisella äänellä. En ollenkaan enään pelännyt. Silloin heräsin; mutta se uni minua miellyttää.
Tuo musta lintu laulaa minulle valveillakin ollessani. Kasvatusäitini on itkenyt tänään minun tähteni. Se pahoittaa minua, mutta – parasta on että menen. He eivät rakasta minua täällä, he eivät voi sitä tehdä. He eivät tarvitse minua, enkä minäkään enää heitä. Parasta on että eroamme.
Niin Saara. Jos vielä vilaukselta silmäilemme Henrikin, Saaran, Louisen, Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen vanhempia, niin tapaamme heidät jotensakin entisellään, paitsi että Elise tykkänään näkyi olevan voimakkaampi ja terveempi kuin ennen. Laamannin voimakkaihin kasvoihin oli ilmestynyt enemmän ryppyjä, mutta olivat ne myöskin tulleet lempeämmän näköiseksi. Erään pienen, mutta anteeksi annettavan heikkouden huomattiin voittavan hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli vallan ihastunut tyttäriinsä. Jumala siunatkoon hellää isää!
Esine.
Nyt on vielä kerrottava kuinka Frankin perhe koetti kotiutua uuteen kotiinsa. Henrikin ja Jacobin tultua kotiin muodostui kotielämä siellä huomattavan iloiseksi. Henrik toteutti innokkaasti päätöstänsä iloisella tavalla jaloitella siskojansa ja Jacobi oli siinä kaikin voimin hänen apunansa. Tehtiin pitkiä jalkamatkoja, mutta Henrikin suureksi mielipahaksi onnistui heidän aniharvoin saada Louise mukaansa sillä tavalla jaloittelemaan, (jota hän Henrikin mielestä kuitenkin niin erinomaisen hyvin olisi tarvinnut). Louisella oli aina «niin kauhean paljon tekemistä kotona». Saara ei välittänyt muusta kuin harpustansa ja laulustansa, Leonore ei ollut terve ja Gabriellelle oli enimmäkseen joko liian viileätä tai likaista, milloin kävi liian kova tuuli, milloin hän taasen ei ollut kävelytuulella. Eeva sitä vastoin oli aina «tuulella» ja Petrea aina valmis lähtemään mimmoisellekin retkelle tahansa. Henrikkiä silloin erittäin ilahutti, kun sai tarjota kätensä siskoillensa, etenkin milloin he olivat hienosti ja aistikkaasti puettuina. Klo 7 illalla kokoontuivat kaikki perheen jäsenet kirjastoon, jonne teepöytä oli katettu ja jonka ääressä Louise toimitti emännän virkaa. Semmoiset illat olivat erittäin hauskat, etenkin silloin, kun perhe oli yksikseen. Teenjuonnin ja illallisen välillä soitettiin, juteltiin tahi luettiin ääneen. Illallisen jälkeen nuoret enimmäkseen tanssivat ja siinä Louise «jaloitteli» erittäin sulavasti. Välistä he näyttelivät kuva-arvoituksia tahi leikkivät. Henrik ja Petrea keksivät aina uusia ja hupaisia kujeita. Laamannin suurin ilo oli nähdä kaikki lapsensa ympärillään, etenkin illoin, ja onnellisina. Hänen työhuoneensa oli kirjaston vieressä, ja sen ovi oli aina iltasin avoinna, ja joko hän kirjoitti tahi luki siellä, niin hän kuitenkin täydellisesti tiesi mitä seurassa tapahtui. Väliin hän tuli heidän pariinsa, puuttui puheesen tahi otti osaa leikkeihin; välistä hän istahti vihreään sohvaan Elisen viereen katselemaan tanssia ja iloitsi tyttäriensä onnesta, jopa oli mukana tanssimassakin kun tyttöset oikein innokkaasti pyysivät häntä tulemaan mukaan.
Jacobi oli nuorten mielestä tullut vähän hajamieliseksi ja välistä vähän kummalliseksikin; hän huokasi usein ja häntä näytti enemmän haluttavan keskustelu naisten kanssa kuin arvoitukset ja muut iloiset kujeet. Henrik ja Petrea olivat keskenään selvillä siitä, että noiden huokauksien ja tuon hajamielisyyden syynä oli joku «esine»; mutta kaukaan aikaan, s. o. kolmeen tahi neljään päivään he eivät voineet keksiä mikä tahi kuka tuo esine oli.
«Eihän se voi olla äiti», lausui Petrea, «sillä onhan hän naimisissa oleva rouva ja sitäpaitsi vanhempi, vaikka hän kyllä on sivistyneempi kuin kukaan meistä ja vaikka maisteri Jacobi niin mielellään puhelee hänen kanssaan, äiti kohtelee häntä juuri kuin hän olisi hänen oma poikansa. Tiedäppäs Henrik, minä luulin Saaran olevan esineen. Jacobi katselee häntä niin kauheasti. Tai ehkä se onkin Eeva, sillä hän on aina niin iloinen hänen seurassansa, ja minä kuulin hänen eilen sanovan Munter sedälle, että Eeva on tavattoman miellyttävä. Mutta eikö ole vähäsen sopimatonta, jos hän noin vaan syrjäyttää «vanhimman meistä»?»
Henrikkiä kovasti huvitti Petrean arvelut ja epätietoisuus. Itsellään hänellä kyllä oli omat arvelunsa «esineestä». Ja vähitellen alkoi myöskin selvempi aavistus vallata Petrean, se että oikea esine kuitenkin mahtoi olla «vanhin siskomme». Sen arvelun mukaan, joka kiireesti levisi siskojen kesken, sanottiin Louisea leikillä sen jälkeen «esineeksi». «Esine» itse näytti sangen vähän huomaavan niitä arveluita, joiden esineeksi hän oli joutunut. Hän siihen aikaan juuri oli panemassa kangasta kuteille ja oli Henrikin kauhuksi päättänyt kudonta-aikana käyttää «kauraliemen» loppuun. Louise oikein kiihkoisen mielellään aina tahtoi kuluttaa loppuun vanhoja vaatteitaan –, ja kun kangas oli vaikea panna kuteille, luoda ja saada kuntoon, oli «tuomiokirkkokatseet» yhtä päätä nähtävissä, joka kaikki puvun lisäksi vaikutti sen, että Louise oli sangen vähän ihastuttava. Mutta asia pysyi ennallaan, Jacobi katseli paljon Saaraa, laski leikkiä Eevan kanssa ja jäi istumaan Louisen viereen, ikäänkuin viihtyisi ainoastaan hänen luonaan. Turhaan Petrea nosti hänelle kaikenlaisia kiistakysymyksiä saadakseen hänen ottelun aikana vähäsen unohtamaan «esineen». Jacobia ne eivät huvittaneet ja selvään huomasi maisterin olevan paljoa vähemmän mieltyneen kiistoihin kuin muinoin kandidaatin, ja hän vaan nauroi, kun vapaaherratar joskus rupesi puhumaan «Monaadeista ja Nomaadeista». Jacobilla oli siihen aikaan lempiaine, josta hän aina puhui, ja se oli «Hänen Ylhäisyytensä O***»! Hän ei voinut kylliksi ylistää «Hänen Ylhäisyytensä» erinomaisen jaloa luonnetta, hyvyyttä, älykkäisyyttä, kunnioitusta herättävää ryhtiä ja ylevää ulkomuotoa, monta kertaa hän yhä uudestaan kuvaili hänen leveätä jalomuotoista otsaansa, läpitunkevaa katsettaan ja hänen kauniita ylimyskäsiään. Jacobi oli pari vuotta ollut «Hänen Ylhäisyytensä» sihteerinä ja oli saanut lupaan isäntänsä puoltolauseita, kun tulevaisuudessa oli viransaanti kysymyksessä.