Sitäpaitsi oli «Hänen Ylhäisyytensä» osoittanut Jacobille paljon hyvyyttä, hankkinut hänelle tilaisuutta laajentaa tietojansa, ottanut hänet mukaansa ulkomaille, itse opettanut hänelle ranskankieltä, sanalla sanoen «Hänen Ylhäisyytensä O***» oli mitä erinomaisin ylhäisyys, oikea ylimmän ylhäisyyden perikuva; Jacobi rakasti häntä kaikesta sydämmestänsä, kertoi pieniä kaskuja «Hänen Ylhäisyytensä» O***:sta ja pieniä pilajuttuja, joita oli kuullut «Hänen Ylhäisyytensä» O***:lta j. n. e.
Louise enemmän kuin kukaan muu perheen jäsenistä oli huvitettu kuuntelemaan muiden puheita ja senvuoksi hän enemmän kuin muut saikin kuulla «Hänen Ylhäisyydestänsä»; mutta ei ainoastansa hänestä, sillä Jacobilla oli aina jotakin kerrottavaa Louiselle, aina jotakin hänen kanssansa neuvoteltavaa. Ja jos Louise vaan joutui kankaaltansa, niin voi Jacobi ihan varmasti saada häneltä osakseen mitä sydämmellisintä osanottoa ja paraita neuvoja niin moraalisissa asioissa kuin taloudellisissa toimissa, vaatteiden, tulevaisuudentuumien y. m. suhteen. Jacobi puolestaan myöskin antoi Louiselle hyviä neuvoja – joita kuitenkin hyvin harvoin noudatettiin – postiljoonipasianssia asetellessa, piirusti hänelle koruompelukaavoja ja luki ääneen, kuitenkin mieluummin romaaneja kuin saarnoja.
Mutta kauan hän ei saanut istua rauhassa «esineensä» ääressä. Sillä pian asettui sen toiselle sivulle eräs henkilö, jota, syystä että hänen suurin merkillisyytensä oli kaupungin lähellä oleva suuri maatila, tahdomme nimittää ainoastaan Tilanomistajaksi.
Tilanomistaja näytti tahtovan siirryttää kandidaatin – nimittäkäämme häntä edelleenkin niin, sillä olemmehan kuitenkin tässä matoisessa maailmassa jollakin tavoin kandidaatin tapaiset – siltä paikalta, jonka tämä näkyi tahtovan pidättää itsellensä. Tilanomistaja omisti, paitsi suurta maatilaansa sangen rotevan ruumiin, pulleat, terveennäköiset posket, suuret harmaat silmät, merkilliset elottomuudestansa, pienen punahuulisen suun, joka mieluummin pureskeli kuin puheli, ja vetäytyi tyhjänpäiväiseen naurunhohotukseen. Hän rupesi ahdistelemaan «Louise serkkua» – hän oli nimittäin kaukaista sukua laamannille – kaikenlaisilla puheilla, joita tahdomme yhdistää nimellä
Kummallisia kysymyksiä.
«Pidättekö, Louise serkku kalasta, esim. lahnasta?» kysyi tilanomistaja eräänä iltana istahtaessansa Louisen viereen, joka ahkerasti värilangoilla ompeli maisemaa. Katsahtamatta ylös tämä vastasi perin tyynesti:
«Ky-yllä! Lahna on hyvin hyvä kala!»
«Ah, punaisen viinikastikkeen kanssa vallan mainio; Tilallani Östanvikissa on mainiot kalavedet. Siellä on suuria lahnanjölliä! Kalastan niitä itse.»
«Ken on tuo suuri kala?» kysyi Jacobi Henrikiltä tyytymättömästi nyrpistäen nenäänsä. «Ja mitä häneen kuuluu pitääkö Louise siskosi lahnasta?»
«Siksi, että hänen muka silloin pitäisi pitää niiden kalastajastakin, mon cher? Sangen arvokas ja vankka poika, tuo serkkuni Östanvikin Tuure. Neuvon sinua hieroutumaan hänen tuttavuuteensa. Vai niin, Gabrielleseni, vai niin, teidän korkeutenne, «mikäkö se on, joka?... Niin, mikä se on? Se arvoitus minulta varmaankin vie kaiken järjen. Äiti kulta tule tuhmalle pojallesi avuksi!»