«Mutta, ystäväni, hän voi saada ja hänestä voipi tulla. Minä tunnustan, Ernst kulta, että luulen hänen paraiten kaikista tuttavistamme sopivan Louiselle mieheksi, ja minä puolestani sanoisin häntä mielelläni pojakseni.»
«Sanoisitko, Elise? No, silloinhan minäkin saanen valmistua tekemään samoin. Sinulla on ollut suurin vaiva ja enin työ lasten kasvattamisessa, siis sinulla tulee olla enemmän sananvaltaakin heidän asioissansa.»
«Ernst, miten sinä olet hyvä!»
«Sano kohtuullinen, Elise; en enemmän kuin kohtuullinen. Sitäpaitsi luulen, että mielipiteemme ja ajatuksemme hyvinkin vähän eroavat. Minä myönnän, että Louise minusta on suuri aarre, enkä tunne ketään, jolle oikein sydämmestäni soisin hänet. Mutta jos Jacobi voittaa hänen sydämmensä, niin tunnen, etten henno vastustaa heidän liittoansa, vaikka se minua huolestuttaisi hänen epävarman tulevaisuutensa tähden. Minä todellakin rakastan Jacobia, meidän on häntä suuresti kiittäminen Henrikin suhteen. Hänen oivallinen sydämmensä, rehellisyytensä ja hyvät ominaisuutensa kyllä tekevät hänestä yhtä hyvän kansalaisen kuin aviopuolison ja perheenisän, ja muutenkin hän on siivompia ihmisiä, joiden kanssa saa kaiket päivät oleskella. Mutta, Jumala varjelkoon! puhunhan juuri kuin toivoisin tuota naimiskauppaa, jota en suinkaan tee. Tahtoisin mieluimmin pitää tyttäreni kotona niin kauan kuin he viihtyvät ja elävät onnellisina luonani. Mutta kun tyttäret ovat kasvaneet suuriksi, niin ei voi enää olla heistä varma. Hiiteen kaikki kosijat ja kysyjät! Täällähän voisimme elää kuin taivaassa kaikki yhdessä, saatuamme kaikki näin hyvästi kuntoon. Muutamia pieniä parannuksia vielä voisi tehdä, mutta ehtiihän ne vielä kun joutuu. Olen ajatellut, että tähän voisimme helposti saada vaatesuojan lisää. Katsoppas tälle puolelle muuriin, eikö sinunkin mielestäsi olisi mukavaa, että tuosta avauttaisimme ... hyvänen aika! joko nukut, kultaseni?»
Eräät pidot.
Siihen aikaan rupesivat talon tyttäret paljon näkemään unia tulipaloista, eikä puuttunut unien selityksiä, viittauksia, pieniä pilantekoja ja salaisia kuiskauksia sisarusten kesken. Ei kukaan nähnyt elävämpiä unia kuin Petrea, eikä kukaan niitä ahkerammin selittänyt. Gabrielle, joka viattomuudessansa ei nähnyt mitään unia, ihmetteli mitä merkitsivät kaikki nuo kummalliset puheet tulipaloista, eikä hän paljoa saanut siitä urkituksikaan, sillä aina kun hän tahtoi olla mukana salaisuuksia selvitellessä, sanottiin hänelle: «mene vähäisen pois Gabrielleni».
Eräänä iltana istuivat Saara, Louise, Eeva ja Petrea yhdessä pienen pöydän ympärillä keskustellen jostakin, muka erittäin tärkeästä asiasta. Gabrielle tuli silloin sinne ja tahtoi saada pienen paikan itselleen ja kirjalleen, mutta se oli mahdotonta; ei ollut ensinkään tilaa pienokaiselle, tipsukalle. Melkein samassa tulivat, Henrik ja Jacobi alas yläkerrasta. He etsivät heti itselleen paikkaa nuorten neitosten parista ja katso, pöydän luona oli mainiosti tilaa heille kummallekin. Gabrielle pisti silloin esiin pienen pääkkösensä Louisen ja Petrean väliltä ja pyysi siskojen selittämään seuraavan arvoituksen:
«Mikä on se paikka, johon hyvästi kuusi sopii istumaan, mutta jossa ei ole sijaa viidelle?»
Siskot nauroivat. Louise suuteli pientä älykästä saarnaajaa ja Petrea nousi pöydästä jättäen siskot, herrat ja Henrikin kanssa aloittamansa valtiollisen keskustelun ja istahti syrjään Gabriellen kanssa sekä rupesi kertomaan hänelle «Thiodolfin matkoista», jotka enemmän kuin mitkään muut olivat «pikku neidon» lempikertomuksia.
«Mutta asiasta toiseen!» huudahti Henrik, «eikö juuri ylihuomenna ole nuo häät, joihin meidän omien laskujemme mukaan pitäisi olla kutsutut? Evelina tädillä on todellakin paljon vähemmän älyä kuin luulin, kun hän ei ole...»