Olen yksinäni tänä iltana; Ernst on maaherran luona; tänään on syntymäpäiväni, mutta minä en ole sanonut sitä kenellekään, syystä että mielelläni vietän hiljaisia kestejä omine ajatuksineni.
Miten tällä hetkellä kuluneet vuodet vierivätkään takaisin silmieni eteen; on kuin olisin jälleen lapsuuteni kodissa, hyvässä, iloisessa, armaassa kodissa. On kuin olisin taasen rinnallasi, ainoa, rakas siskoni, kauniissa komeassa niittyjen ja kylien ympäröimässä talossa; me katselisimme seuduille korkeista ikkunista ja iloitsisimme, että aurinko paistaa mataloihin majoihin yhtä herttaisesti kuin suuriin saleihimme; meistä olisi kaikki hyvin.
Elämä hymyili meille silloin, Cecilia, ja niin suruttomasti! Miten me itkimme «les voeux téméraires»[1]ille ja »Feodorille ja Marialle»! Siinä meidän surumme. Elämämme oli laulua, tanssia ja leikkiä iloisten naapurien kanssa; sivistyneempien kanssa me ihailimme soitantoa ja kirjallisuutta. Me luulimme olevamme hurskaita kun rakastimme niitä, jotka rakastivat meitä ja me jakelimme yltäkylläisyydestämme tarvitseville ympärillämme. Ystävyyden kaipuu oli meissä kiihkoisa, ystävyyden hyväksi me aioimme kuolla; mutta rakkaudelle muka olimme kiven kovat. Miten me teimme pilaa rakastajoistamme ja miten meidän oli hauska esiintyä ankarina romaanisankarittarina! Miten me olimme säälimättömät, ja – miten rakastajamme helposti siitä lohtuivat! Niin tuli Ernst Frank meille vieraaksi. Huhu taitavasta ja voimakkaasta miehestä kulki hänen edellään ja käänsi silmämme häneen, sillä miten onkaan, semmoista naiset miehissä rakastavat. Muistatko miten hän kiinnitti puoleensa kaikki ajatuksemme, miten hänen jalo muotonsa, voimakas, varma ryhtinsä, hänen vilpitön ja vakava, mutta aina kohtelias käytöksensä ja puhetapansa ensin miellytti meitä ja sitten valtasi meidät. Olisi voinut sanoa, että hän sekä siveellisesti että ruumiillisesti oli lujalla pohjalla. Hänen syvä surupukunsa, miehekkään tuskan hiljainen ilme, joka välistä näkyi hänen silmissään, oli sekin osaltaan omiansa herättämään huomiotamme. Kuitenkin oli hän sinun mielestäsi liian ankaran näköinen ja minä menetin pian hänen läheisyydessään tavallisen rohkeuteni. Kun hänen tummat, vakavat silmänsä olivat luodut minuun, oli niillä puoleksi lumoava puoleksi masentava voima. Tunsin silloin itseni onnelliseksi, mutta olin kuitenkin samalla tuskaantunut; liikkeeni olivat kankeat, käteni kylmenivät ja tekivät kaikki toimitettavansa päin mäntyyn, enkä minä koskaan ollut puheessani typerämpi kuin silloin kuin huomasin hänen kuuntelevan. Liisa täti kerran antoi minulle seuraavan neuvon: «pikku ystäväni, paina mieleesi mitä nyt sanon sinulle; jos joku mies pitää sinua typeränä, niin se ei hänen mielestänsä mitään haittaa, mutta jos hän luulee sinun pitävän häntä typeränä, – silloin olet ainiaaksi menettänyt hänen suosionsa». Olkoon nyt viimemainitun laita miten tahansa – olin kuullut erään terävän nuoren miehen sanovan sen vaikuttavan itseensä kuin suolan rakeet heitettyinä tuleen – mutta varmaa on, että ensinmainitutkin sanat puhuivat totta, sillä typeryyteni ei ensinkään Ernstin mielestä halventanut minua, ja miten sanomattoman miellyttävä hän olikaan ollessansa lempeä ja ystävällinen! Päivä päivältä suureni hänen valtansa ylitseni; olin ikäänkuin aina hänen valvontansa alaisena! Kun hänen silmänsä säihkyivät ystävällisesti, kävi ikäänkuin kevättuulahdus läpi sydämmeni; kun hänen katseensa synkistyi, vaikenin minäkin ujona ja säikähtyneenä. Minusta tuntui välistä – ja minusta tuntuu vieläkin – että jos hän minuun katsahtaisi ankarasti noilla kirkkailla, eriskummallisen läpitunkevilla silmillään, niin lakkaisi sydämmeni vallan sykkimästä. Enkä kuitenkin ole selvillä rakastinko häntä. Niin, tuskinpa luulen sitä tehneeni. Kun hän oli poissa, hengitin niin vapaasti ja keveästi, mutta hänen henkensä olisin pelastanut omani kaupalla. Monessa asiassa olimme erimielisiä. Hän ei ollut mieltynyt soitantoon, jota minä puolestani kiihkoisasti rakastin, ja luettavasta olimme tykkänään erimieltä. Hän haukotteli lukiessani lempirunojani, jopa välistä nauroikin, ja silloin minä olin vähällä purskahtaa itkuun; minä vuorostani haukottelin hänen hyödyllisille, opettavaisille kirjoilleen, jotka minun mielestäni olivat ikävämmät kuin tohdin tunnustaakaan. Sitä ihannemaailmaa, jossa ajatukseni niin mielellään liikkuivat, sitä hän piti vähäarvoisena ja kouraan tuntuva todellisuus, jota hän elämästä etsi, se ei minua miellyttänyt. Kuitenkin oli montakin kohtaa, joissa sielumme tapasivat toisiansa – etenkin siveellisyyskysymykset – ja silloin oli meillä kummallakin siitä yhtä paljon huvia. Siihen aikaan sinun, Cecilia, täytyi jättää minut; meidän kohtalomme muuttui, mutta sydämmemme pysyivät ennallaan.
Eräänä päivänä oli kodissani paljon vieraita. Iltapäivällä heitin sulka-rengasta Emil serkkuni kanssa, josta niin paljon pidimme ja joka sen niin hyvin ansaitsi. En tiedä miten tapahtui, mutta Ernst vaihtoi paikkaa hänen kanssansa ja joutui vastaheittäjäkseni. Hän näytti tavattoman iloisalta ja minäkin tunsin olevani vapaampi kuin tavallisesti hänen seurassansa. Hän heitti oivallisesti ja varmasti liitelevän renkaan, mutta joka kerran vähän liian kauas taakseni, niin että minun täytyi peräytyä pari askelta saadakseni sen. Niin minut karkoitettiin huomaamattani iloista leikkiä laskien pitkän huonejonon lävitse, kunnes olimme kaukana muusta seurasta ja kahdenkesken. Silloin lopetti Ernst äkkiä leikin ja muuttui vakavaksi. Aavistin pahaa ja olisin mielelläni juossut kauas, kauas pois, mutta olin ikään kuin halvaantunut. Silloin puhutteli Ernst minua niin herttaisesti, niin vakavasti ja sanomattoman hellästi, että hän veti puoleensa sydämmeni ja minä tartuin, vaikka vavisten, hänen ojennettuun käteensä ja melkein tietämättäni suostuin hänen rinnallansa vaeltamaan elon tietä. Olin silloin vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Armaat vanhempani hyväksyivät tyttärensä valinnan ja liiton niin yleisesti arvossa pidetyn ja kunnioitetun miehen kanssa – jonka sitä paitsi arveltiin vielä kerran onnistuvan päästä valtion virkojen korkeimmille kukkuloille, – ja Ernst, jonka luonteenmukaista on kaikessa pyrkiä joutuisasti eteenpäin, sai aikaan sen, että kohta sen perästä vietettiin häämme.
Moni sukulaisistani oli kuitenkin sitä mieltä, että minä tämän liiton kautta vaivuin vähän alemmaksi. Sitä mieltä en minä ollut, – päinvastoin. Minä olin ylhäistä sukua, minulla oli ylhäisiä sukulaisia, olin kasvatettu loistavassa seurapiirissä, ylellisyydessä ja suruttomuudessa ja minulle oli opetettu kaikki pintapuolinen seurustelukyky. Hän oli mies, joka oli itse raivannut elämänsä tien ja rehellisesti ponnistaen voimiansa ja luopuen monesta nautinnosta kohottanut isäinsä kodin sen rappiotilasta sekä turvannut äitinsä ja siskojensa tulevaisuuden. Hän oli itsetietoinen, selväjärkinen ja hyvä mies, – niin, hyvä, sen käsitin yhä selvemmin, mitä syvemmälle pääsin välistä vähäsen katkeran kuoren lävitse tunkeutumaan hänen olemuksensa ytimeen, – tunsin olevani kovin pieni ja mitätön hänen rinnallansa.
Ensimmäisen aviovuoteni elimme vanhempiemme luona, he vaativat sen Ernstiltä ja jos vaan olisin tuntenut olevani vähän enemmän hänen vertaisensa ja ollut varmempi siitä että voin olla hänelle mieliksi, niin ei olisi mitään puuttunut onnestani. Kaikki miltei kantaneet minua käsillään, ja ehkä juuri senvuoksi Ernst esiintyi verraten jäykkänä. Minä olin hellien vanhempieni lellilapsi, olin ajattelematon ja arka, ja olen vieläkin. Sinä aikana Ernstin vaikutuksesta elämän tosi ihanuus ja vakavuus yhä enemmän selveni minulle. Avioliitto ja koti, isänmaa ja maailma niin ikään koittivat silmissäni, ja niiden suhde ja pyhä tärkeys selvisi minulle. Ernst oli opettajanani. Katsahdin ylös häneen rakkaudella, johon sekaantui vähäsen pelkoakin.
Kuinka monta suunnitelmaa niinä kesäpäivinä tehtiinkään, suunnitelmaa, joiden toteutumista haaveellinen mieleni hartaasti toivoi. Niistä oli jalkamatka Ruotsin länsipuolella olevaan maahan yksi Ernstini lempituumia. Hänen äitinsä – jonka muistoksi pikku Petrea on saanut vähän kummallisen nimen – oli norjalainen, ja rakas muisto hänestä oli ikäänkuin kietonut yhteen ne tunturit ja laaksot, joista hän niin paljo oli kertonut pojalleen kuin jostakin ihmeen kauniista satumaailmasta. Ne muistot ovat haavemaailman kaltaisia Ernstin sielussa, niihin hän syventyy halutessaan virkistystä ja virkistyttäessään tulevaisuutensa toiveita. «Ensi vuonna matkustamme!» huudahti Ernst silloin ja me suunnittelimme kartalla matkamme, jopa olin minä jo selvillä mimmoisen puvun teettäisin itselleni kun hänen kumppaninansa kävisin «meren ympäröimässä Norjassa». Ah! minulle tulivat kohta toisenlaiset matkat!
Samana vuonna juuri esikoiseni näki päivän valon, ja kaunis poikani anasti rakkauteni ja ajatukseni niin, että Ernst oli vähällä tulla siitä kateelliseksi. Kuinka usein hiivinkään öisin katselemaan häntä, kun hän nukkui. Hän oli vilkas, levoton lapsi; minä sen vuoksi erityisesti nautin nähdessäni hänen siinä uinailevan; ja miten ihmeen ihana hän oli nukkuessaan! Kaiket yöt olisin voinut viettää kumarruksissa hänen kätkyensä ylitse. Niin pitkälle, Cecilia, olin siis päässyt romaanin suhteen, jolla nuoruudessamme ravitsimme sieluamme ja sydäntämme. Mutta koitti toiset ajat. Ensiksi suuri muutos vanhempieni varallisuussuhteessa, joka niin paljon vaikutti meidän oloihimme, sitten minulle monta pientä vaivaa loppumattomiin asti, huolia, sairautta! Olisin menehtynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti, ellei Ernst olisi ollut niin lujaluontoinen. Hänen luonteensa mukaista oli vastustaa virtaa ja hänelle oli tavallaan mieleistä taistella sitä vastaan ja voittaa vastoinkäymiset. Vuosi vuodelta hän otti yhä enemmän työtä niskoillensa ja hänen onnistui vähitellen, mitä suurimmalla ahkeruudella saada talonsa jälleen jotensakin hyvinvoivaksi. Ja miten äärettömän hyvästi, miten hellästi hän tuki minua niinä hetkinä, jolloin ilman häntä tunsin itseni kovin onnettomaksi! Miten monta yötä hän onkaan valvonut minun tähteni, miten usein hän onkaan sylissään tuudittanut uneen itkevää lastansa! Ja jokainen lapsi, joka tuli lisäämään hänen työtänsä, hänen huolenpitoansa, otettiin aina iloisesti vastaan Jumalan armolahjana, ja sen tulo oli kodille juhla. Kuinka paljon onkaan hänen voimansa ja luottamuksensa vahvistanut minun voimiani! Kun pikku Gabrielle syntyi, olin aivan kuolemaisillani ja luja uskoni on, että ilman Ernstin hoitoa olisi hauta minut korjannut monien pienokaisteni luota. Siinä suuren heikkouden tilassa, joka sitten seurasi ja jota kesti monta kuukautta, kosketti jalkani ani harvoin lattiata, sillä Ernst kantoi minut minne vaan halusin. Hän oli vallan uupumaton ja hyvyyttä ja kärsivällisyyttä hän osoitti loppumatta sairaalle puolisolleen. Enkö sitten terveenä pyhittäisi elämääni hänelle? Ah, kyllä! senhän tahdon, sen tahdon. Jospa vaan kykyni olisi yhtä vahva kuin tahtoni! Tiedäpäs Cecilia mikä usein tuottaa minulle huolia: en ole mikään hyvä säästäjä eikä minulla ole taipumusta niihin huolenpitoihin, joista kodin varallisuus niin paljon riippuu, enkä niitä muistakaan. Etenkin on huoli jokapäiväisestä ruuasta minulle vastenmielinen; minulla on itselläni huono ruokahalu ja minusta tuntuu raskaalta iltasin mennä levolle ja aamulla herätä ajatukset kohdistuneina ruokiin. Kaikki tuo vaikuttaa sen, että miehelläni ei ole sitä kodin mukavuutta, jota hänellä oikeastaan olisi syytä vaatia. Tähän asti on kivulloisuuteni, lastenhoito ynnä varattomuutemme olleet minulle hyväksyttävänä puolustuksena; nyt ne eivät enää kelpaa, kun olen terve jälleen ja suurempi varallisuuskin sallii enemmän apulaisia talossamme. Niin koetankin vakavasti täyttää tehtäväni; mutta voi! – miten hauskaa on, kun pikku Louise kasvaa niin suureksi, että voin laskea osan taloustaakasta hänen hartioilleen! Kuvittelen lasteni kantavan sen erityisen viehkeästi.
Täytän tänään kolmekymmentäkaksi vuotta ja minusta tuntuu kuin astuisin uuteen elämän jaksoon; nuoruuteni on takanani; astun nyt keski-ikään ja tunnen sangen hyvin mitä sillä ja miehelläni on oikeus vaatia minulta. Syntyköön minussa uusi ja voimakkaampi ihminen! Jumala auttakoon minua ja osoittakoon Ernst lempeyttä horjuvalle puolisolleen! Ernstillä pitäisi olla vilkkaampi vaimo. Hermoheikkouteni tekee minut ärtyiseksi ja vaikuttaa, että tunnen itseni helposti häirityksi. Hänen toimekas luonteensa häiritsee minua usein vallan tavattomasti. Minä voin esim. joutua vallan tuskalliseksi nähdessäni hänen terävästi katselevan seinään tahi jotakin muuta esinettä; kuvittelen mielessäni silloin heti oven siitä aukenevan, tahi jonkun muun muutoksen tapahtuvan ja minä olen niin kovasti levon tarpeessa.
Kodissamme tapahtuu kohta muutos, josta olen vähäsen levoton. Meille tulee pienokaistemme kotiopettajaksi eräs filosofian kandidaatti Jakob Jacobi. Kesäaikana hänen tulee ottaa huostaansa huimapää poikani ja opettaa hänen sisarillensa kirjoitusta, piirustusta ja laskentoa; syksyllä hänen pitää viedä esikoiseni äidin kodista suureen kasvatuslaitokseen. Minä pelkään tätä uutta perheenjäsentä; hänestä voi tulla pahakin rauhanhäiritsijä, ellei hän ole sopiva. Kuitenkin, jos hän on hyvä ja kunnollinen, niin hän on minun puolestani sydämmellisesti tervetullut, avuksi etenkin ikävässä kirjoituksen opetuksessa ijankaikkisine: «Henrik istu hiljaa!» – «Pidä kunnolla kynää, Viisuseni!» – «Katso kaavakirjaan Leonore!» – «Muista pilkut ja viivat, Eeva!» – «Petreaseni, älä tuhri kirjaimiasi nenälläsi!» Sitä paitsi alkaa esikoiseni piankin halveksia latinan kieliopin taitamattomuuttani ja Ernstiä pahoittaa yhä enemmän hänen vallattomuutensa. Hän rupeaa lukemaan Jacobin johdolla maaherra Stjernhökin pojan Niilo Gabrielin kanssa, joka on erittäin vakava ja harvinaisen hyvä poika, jonka toivon suuresti voivan vaikuttaa hyvää Henrikkiini.