Kandidaatin on mieheni ystävä, kunnon piispa B. lämpimästi suosittanut meille. Ja kuitenkin kuuluvat hänen urhotyönsä yliopistossa olevan kaikkea muuta paitsi kiitettävää laatua. Hän on saanut periä sievän summan kolmelta vanhalta tädiltä, jotka olivat hänen kasvattaneet ja myöskin hyvin lellitelleet, mutta hyväluuloisuutensa kautta hän on lyhyessä ajassa hävittänyt kaikki. Ylipäänsä hän on ollut käytökseltään huikentelevainen. Piispa B. ei sitä salaa, mutta sanoo pitävänsä paljon hänestä, kiittää hänen hyvää sydäntänsä, hänen mainiota opettaja-kykyänsä ja pyytää meitä kohtelemaan häntä niin kuin omaa poikaamme konsanaan. Saapi sitten nähdä ansaitseeko hän niin sydämmellistä kohtelua. Minä kyllä tunnustan äidin rakkauden hänen suhteensa vielä kokonaan uinailevan.
Se vieras ei minua kuitenkaan niin pelota kuin toinen vierailu, joka kohta uhkaa minua. Olet kyllä kuullut puhuttavan everstinrouva S:stä, ihanasta Emiliestä, mieheni «entisestä lemmitystä»; siksi häntä sanon pieneksi kostoksi kaikesta siitä levottomuudesta, jonka hänen oivalliset ominaisuutensa – jotka käyvät vallan päinvastaiseen suuntaan kuin minun – ovat saattaneet minulle. Hän on jo monta vuotta ollut leskenä, on kauan elänyt ulkomailla ja aikoo nyt kotimaahan palatessaan käydä luonamme. Ernst on aina ollut hänen ystävänsä, vaikka kerran saikin häneltä rukkaset. Se on jalo ominaisuus Ernstilläni – eikä suinkaan harvinainen hänen sukupuolessansa – ettei kielto saattanut häntä kylmäksi rukkasten antajaa kohtaan. Päinvastoin hän aina lausuu ilmi mieltymyksensä Emiliehen, eikä ole lopettanut kirjeenvaihtoansa hänen kanssansa; eikä minulla, joka saan lukea kaikki heidän kirjeensä, ole syytä sanoa muuta kuin tunnustaa hänen olevan harvinaisen älykkään ja terävän naisen. Mutta siitä huolimatta olisin mieluummin ollut lähemmin tutustumatta häneen, sillä minusta mieheni «entisellä lemmityllä» tuntuu piilevän jotakin kylmää sydämmessä ja pelkään, ettei omani milloinkaan lämpene häntä kohtaan. Kello lyö kymmenen. Vasta kello 12 aikana Ernstini palaa. Jätän sinut nyt Cecilia ryht.... ilmaisenko sinulle salaisuuteni? Tiedäthän että suurin huvini ennen aina oli jonkun hyvän romaanin lukeminen; mutta sen huvin olen saanut jättää vallan sikseen, sillä jos kerran olen saanut mieltäkiinnittävän romaanin käsiini, on minun kovin vaikea jättää sitä ennen kuin olen joutunut sen viimeiseen sivuun; mutta se ei sovi minulle; ja kun rouva Staëlin Corinnan vuoksi kaksi päivällistä, iso pesu ja sen seitsemän pikku tointa menivät männikköön ja kotirauhani oli joutua haaksirikkoon, päätin jättää kaiken romaaninlukemisen sikseen, ainakin toistaiseksi. Mutta niin suuri on minulla jonkunlaisen kirjallisen nautinnon tarve, että, kun en enää lue romaaneja, olen ruvennut – itse semmoista kirjoittamaan. Niin, Cecilia! Nuoruuden taipumukset eivät jätä minua keskellä jokapäiväisen elämän toimia ja proosallisia huolenpitoja; ja samat kukat, jotka elämäni aamuhetkinä tuoksuivat niin ihanasti, ne pyrkivät muistissani uudestaan kukkimaan ja kiertymään virkistäväksi seppeleeksi vanhenevaan päähäni. Iloiset päivät, jotka vietin kanssasi, ajatusten vaihto, hauskat kepposet, – sillä siltä ne tuntuvat minusta nyt, enemmän kuin silloin, – jotka saivat nuoruutemme niin ihanaksi, niin iloiseksi ja reippaaksi, ne minä tahdon kuvata paperille, ennenkuin ne vuosien kuluessa haihtuvat muististani. Se työskentely huvittaa ja vahvistaa minua ja kun väsymyksestä ja ikävästä rasittuneena saan päiväni iltaan ja heikkohermoisuudesta hammastani rupeaa pakottamaan, niin ei mikään sitä niin haihduta kuin pienen romaanini kirjoittaminen. Juuri tänä iltana se vaivaa minua tavallista enemmän, niin että tahdon käyttää vaaratonta rauhoitusainettani. Ei kuitenkaan Ernst saa nähdä minun valvovan, olen luvannut hänelle sen. Hyvää yötä, Cecilia kulta!»
Tahdomme pistää tähän pienen kuvailun kirjoittajasta, Henrikin, Louisen, Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen äidistä.
Hän ei ollut kaunotar, mutta luonto oli antanut hänelle jalon vartalon, joka vieläkin oli hieno ja hoikka kuin nuoren immen. Kasvonpiirteet olivat säännöttömät, mutta suu sievä ja suloinen, huulet kauniit, vaalean punaiset, hipiä valkoinen ja vaaleansiniset silmät lempeät ja ystävälliset. Hän oli erittäin suloliikkeinen, hänen kätensä olivat kauniit – joka naisille on tärkeätä – eikä hän niitä turhaan näytellyt, ja se seikka kaunistaa naista vielä enemmän. Hän pukeutui aistikkaasti, melkein aina vaaleaan, joka ynnä heikko ruusun tuoksu, jota hän rakasti ja aina käytti, saattoi hänen olemukseensa jotakin viehkeätä ja miellyttävää. Häntä miltei voisi verrata kuutamoon. Hän liikkui hiljaa ja hänen äänensä oli sointuvan suloinen, mikä Shakespearen mukaan on naisten oivallinen ominaisuus. Tahtoisimme nähdä hänet levähtämässä pehmeällä sohvalla, kukkiaan hoitamassa tahi hyväilemässä lastaan, mutta tuskin voisimme kuvailla häntä häärimässä suuressa taloudessa toimineen ja palvelijoineen ja lisäksi monen lapsen kasvattajana. Ja kuitenkin oli rakkaus ja velvollisuuden tunto saattanut hänet toimimaan uralla, joka oli hänen luonteensa taipumuksille vallan vastakkainen; mutta aikaa myöten oli monikin niistä huolenpidoista tullut hänelle todellakin rakkaaksi. Kaikki, joka koski lapsia, koski läheisesti hänen sydäntänsä; kodissa vallitsi järjestys, rauha ja sulous. Liinavaatekaapin sisällys oli hänelle kallis; lumivalkea pöytäliina riemastutti hänen sydäntänsä. Harmaita liinavaatteita, pölyä ja kärpäsiä hän vihasi – niin paljon kuin hän voi vihata. Ja nyt edelleen kertomuksessamme.
Jätimme äsken Elisen käsikirjoituksensa luo, se kiinnittikin hänen huomionsa siihen määrin, että hän ei kuullut kellon lyövän kahtatoista. Hän vallan säikähti kuullessaan miehensä tulevan. Helppo olisi Elisen ollut heittää käsikirjoitus laatikkoon ja ruveta riisumaan; hän olikin vähällä tehdä niin, mutta malttoi äkkiä mielensä. «En ole vielä milloinkaan salannut tekojani Ernstiltä» – ajatteli hän – «enkä aio ruveta sitä tänään tekemään», ja hän istui liikkumatta kirjoittamassa, kunnes hänen puolisonsa astui huoneesen.
«Mitä? vieläkö valveilla ja kirjoittamassa?» lausui hän tyytymättömän näköisenä. «Niinkö pidät lupauksiasi, Elise?»
«Suo anteeksi Ernst! Minä vallan unohduin tähän.»
»Ja mistä syystä? Mitä sinä kirjoitat? Ei, annapas minun katsoa! Mitä! luulenpa sen olevan romaanin! Mitä hyötyä siitä on?»
«Hyötyäkö? Ah! se huvittaa minua.»
«Huvituksillakin pitää olla järkeä ja tarkoitusta eikä minua ensinkään huvita, että sinä valvot yöt ja turmelet silmäsi kurjan romaanin tähden. Olisipa meillä nyt takassa valkea, niin polttaisin koko lorun!»