Mutta Louise otti mitään virkkamatta Petrean vanhan harsoleningin, valvoi yli puolen yön ja uudisti sen omilla nauhoillaan ja pitseillään, niin että se tuli entistänsä sievemmäksi. Petrea siitä hyvästä suuteli hänen toimeliaita käsiään. Eeva ... salaamme hänen hommansa myöhemmäksi. Mutta tunnetko, – kyllä – kyllä sinä tunnet – ne haltiat, jotka sielujen asunnossa loihtivat esiin kevään, saavat kukat puhkeamaan ja ilman suloiseksi ja puhtaaksi, tunnethan sinä ne, nuo pienet, keveät, hiljaiset, vaatimattomat, melkein näkymättömät, mutta kuitenkin niin mahtavat olennot, sanalla sanoen – ystävällisyyden hengettäret maan päällä!
Heidän elämöityään omalla tavallaan Frankin perheessä, emme enää tiedä mitään olevan estämässä sen jäseniä lähtemästä huviretkellensä; mutta olihan siinä sentään vielä tosiaankin
Petrean nenä!
Se oli suuri, kuten monta kertaa jo on mainittu ja lisäksi vähäsen paksunlainen. Petrealla oli suuri halu muodostaa sitä vähän toisenlaiseksi, etenkin tuleviin juhliin.
«Mitä olet tehnyt nenällesi? Mikä nenääsi vaivaa? Kuinka on nenäsi laita?» kaikui monesta suusta Petreaa vastaan, kun hän lähtöpäivän edellisenä aamuna tuli aamiaiselle.
Puoleksi nauraen, puoleksi itkien Petrea kertoi mitä viatonta keinoa hän oli yöllä käyttänyt muuttaaksensa sen muotoa, mutta tuloksena oli vaan tulipunainen viiva ja nenän melkoinen paisuminen.
Äiti rupesi heti hautomaan sitä kauraliemellä. «Älä itke tyttöseni», äiti lausui lohduttaen, «nenäsi vaan siitä rupeaa enemmän punottamaan.»
«Oi!» Petrea huudahti, «kyllä minä kuitenkin olen kovin onneton, kun olen saanut tuommoisen nenän! Mitä semmoisella tekeekään tässä maailmassa? Pitäisi mennä luostariin!»
«Parempi on», lausui äiti, «tehdä niin kuin eräs tuttavistani, jolla oli kovin suuri nenä, niin, vielä suurempi kuin sinulla.»
«No, kuinka hän teki?»