«Hän saattoi itsensä niin rakastetuksi, että ihmiset pitivät hänen nenästänsäkin. Hänen ystävänsä väittivät, ettei mikään ollut heille rakkaampaa kuin nähdä hänen nenänsä esiintyvän ovessa, eivätkä he mistään hinnasta olisi tahtoneet olla sitä näkemättä.»
Petrea nauroi ja lausui vallan rohkaistuna: «Oi, jos minunkin nenästäni niin pidettäisiin, niin minäkin leppyisin.»
«Sinun pitää koettaa kasvaa semmoiseksi!» vastasi lempeä, hyvä äiti leikillisesti mutta tarkoittavasti.
Matkapäivä.
Kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä lähtöpäivän aamuna. Assessori lähetti Eevalle suuren kauniin kukkakimpun, jonka tämä heti tasasi siskojensa kanssa. Laamannilla oli «toimeliaisuuden puuska»; hän asetti itse rouvansa ja tyttärensä vaatteet matka-arkkuun, sekä väitti, ettei kukaan osannut tehdä sitä paremmin kuin hän ja ettei kukaan voinut saada enempää vaatteita mahtumaan kuin hän. Jälkimmäiseen väitteesen myönnyttiin kernaasti, mutta sullomisen kelvollisuuteen nähden oli kyllä vastaväitteitä tarjona. Naiset väittivät hänen «rytistävän» heidän leninkejänsä. Laamanni vakuutti, ettei «siitä ollut pelkoa» ja että kaikki kyllä oli «hyvästi pantu»; hän seisoi siinä paidanhihasillaan, innostuneena ja hikisenä matka-arkku toisella puolella, liinavaatteet toisella, torui hiukkasen jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänelle tuotiin, mutta huusi heti jälleen: «Tytöt, onko teillä vielä, täällä on sijaa vielä enemmälle. Tuokaa tänne vaan! Kas niin! Tuo tuossa, ja tuo ja tuo ja ... no hitto vieköön! eikö teidän vaatteistanne milloinkaan loppua tule? Annappas tänne tyttöseni! Anna olla, typykkäiseni; kyllä minä asetan ne hyvästi! Mitä lajia? Rytistynytkö? No, voihan sen rytistää sileäksi jälleen! Eikös ole silitysrautoja olemassa? Eikö niitä voi käyttää? Kuinka? Kas niin tyttöseni! Vieläkö teillä on lisää? Tänne mahtuu vieläkin.»
Piti lähteä kohta päivällisen jälkeen, jotta hyvissä ajoin ehdittäisiin illaksi tanssiaisiin Akselholmaan, joka oli kahden peninkulman päässä. Jo ennen päivällistä olivat kaikki matka-arkut täynnä ja mielet iloiset, etenkin laamannin, joka oli niin tyytyväinen aamutyöhönsä, että melkein tartutti sitä hyvää mieltään niihinkin, jotka eivät ennen olleet siihen oikein tyytyväisiä. Petrea söi ainoastaan ohuen vaahtokermalla täytetyn lehikäisen päivälliseksi, ollaksensa sitä keveämpi illan tanssissa.
«Kaikin mokomin, ystäväni», pyysi laamanni, «olkaa valmiina ummelleen kello puoli neljä; silloin tulevat vaunut. Älkää antako meidän odottaa teitä!»
Ummelleen kello puoli neljä kävi laamanni huutamassa rouvansa ja tyttäriensä ovien takana: «Äiti! – tytöt! Jo on aika lähteä! Kello on lyönyt puoli neljä! Vaunut ovat rappusten edessä!»
«Heti! kohta»! kuului vastaus kaikilta tahoilta. Laamannia epäilytti. Hän tiesi kokemuksesta mitä tuo «heti» merkitsi. Säännöllisyyden kuume jo kuohui hänen suonissansa ja pitkin askelin hän astui edestakaisin salissa puhuen itseksensä: «on vallan kauheata, etteivät he milloinkaan voi olla ajoissa valmiit! Mutta minä en aijo suuttua. Vaikka he kiusaavatkin minua, niin en aijo turmella heidän huviansa. Mutta pitkämielisyyttä siihen tarvitaan; jopa enemmän kuin Jobilla oli.»
Siinä muristessaan hän kuuli puolisonsa äänen kirjastosta vakavasti lausuvan: «tulkaa nyt tytöt! Herran tähden älkää antako isän odottaa. Tiedättehän kuinka se häntä kiusaa...!»