Kreivitär Solenstråle kiitteli Eliselle hänen lapsiansa. «He ovat todellakin tanssiaisten koristuksena», hän sanoi, «charmant». Ja nuori poika, niin sivistynyt nuorimies, niin kaunis ja «comme il faut». Charmant! Mainiot tanssiaiset, vallan charmant’it.»
Isabella Aftonstjerna loi suloisia silmäyksiä kauniisen Henrikiin.
«Mitä hassutusta onkaan tuo tanssi!» torui asessori Munter väsyneen ja ärtyneen näköisenä istahtaessansa Eveliinan viereen. «Ei, katsokaapa kuinka he hytkyvät, hyppivät ja rasittavat itseään, ikäänkuin eivät vähemmällä laihtuisi! No sinä taivaan taatto! Miten se näyttää vaivaloiselta ja miten se on rumaa. Mahtaako se huvittaa heitä? Muutamille se näyttää olevan päivätyö, toiset taas hyppivät vimmastuneina ja osa taas ikään kuin ilvehtii. Ei, minä menen tieheni, sillä tästä tulen ihan hulluksi ja synkkämieliseksi, jos kauemmin katselen tätä erityisen suurta hulluutta.»
«Te ette ajattele niin, jos Eeva Frank olisi mukana tanssimassa!» vastasi Evelina tarkoittavasti hymyillen.
«Eeva!» vastasi asessori ja lempeä ilme levisi hänen kasvoillensa ja hänen silmänsä säihkyivät. «Eeva!, no, sen uskon. Nähdä hänen tanssivan on sama kuin nähdä sopusointuisuus ihka elävänä. Ah! minun mieltäni virkistää jo hänen pelkkä näkemisensä, hänen käyntinsä ja pienin liikkeensä; ja kun vielä tiedän, ettei tämä sointuisuus, tämä kauneus ole teeskentelyä eikä ulkonaista, vaan sielun tosi kuvastus!... Minä voin oikein hyvin hänen läheisyydessänsä ja minulle nousee oikein halu kiittää häntä herättämästänsä tunteesta. Hän on todellakin hyväntekijäni! Minä vakuutan teille, että se tunne oikein lepyttää minua ihmisiä kohtaan ja saattaa minun tyytymään kohtalooni. En voi selittää kuinka suloista se on, kun muuten alinomaa täytyy ärtyä ja suuttua noihin «niinsanottuihin Herramme taideteoksiin.»
«Mutta hyvä ystäväni, minkätähden teette niin? Enimmät ihmiset ovat kuitenkin...»
«Ah! Älkää nyt olko mikään ange de clemence, pitkämielisyyden enkeli, voidaksenne esiintyä jalompana kuin minä, sillä silloin täytyy minun olla harmissani teistäkin! Ja te olette kuitenkin yksi niitä, joita paraiten siedän. Minkäkötähden minun täytyy olla harmissani? Tyhmä kysymys! Minkä vuoksi ovat ihmiset tyhmät ja ikävät ja vieläpä pöyhkeilevät typeryydestänsä? Ja minkätähden olen itse tuommoinen ärri purri, pahempi kuin kukaan muu, ja miksi olen saanut kaksi häijyä silmää, huomatakseni niillä ainoastaan kaikki maailman vaillinaisuudet ja nurinpuolisuudet. Minun laitani voipi olla tuommoinen. Kun juolahtaa mieleen noin vaan ilman järjestystä ja kristillisiä tapoja tulla tupsahtaa maailmaan, kun ei kätkyensä ääressä näe isää eikä äitiä, ei kuule, ei näe eikä opi rahtuakaan semmoista, joka olisi rahtusenkaan opettavaista, niin ei ole alottanut elämäänsä varsin hauskasti. Ja kun sitten vielä on saanut nimen Munter![2] Oi taivaan taatto, Munter! Jos minua olisi sanottu Blaniukseksi tahi Skarniukseksi, tahi Brummeriukseksi tahi Grubleriukseksi tahi Rabarberiukseksi, niin olisi siinä kuitenkin ollut jotakin perää; mutta Munter! Sanokaa, eikö semmoisesta todellaki voi tulla synkkämieliseksi ja ärtyiseksi koko ijäksensä? Ja kun sitten vielä syntyy maailmaan nuhaisena, jota aina jatkuu, niin ettei voi katsoa taivasta kohti aivastamatta, onko se teidän mielestänne hauskaa ja mieltä ylentävää? No, entä sitten! Käytyäni sitten koulun läpi, nieltyäni kirjain pölyä, ja suoritettuani anatomian kurssin, niin että olen päässyt niin pitkälle, että oikein vihaan tointani ja olen rakastunut kauneuteen, niin luonnon kuin taiteen, sittenkin pitäisi minun kiittää onneani, jos voin ansaita leipäni alinomaan katselemalla ja hoitelemalla kaiken maailman rumuutta ja kurjuutta ja joka päivä käsitellä keltatautia, punatautia ja keuhkotautia! Sentähden en voikaan milloinkaan olla muuta kuin ärtyisä henkilö. Niin, ellei olisi kedon liljoja ja taivaan tähtösiä ja niiden yli joku, jonka – täytyy olla suuremmoinen! – ja ellei olisi ihmislasten joukossa tuota ihmisruusua Eevaa, ihanaa, suloista Eevaa! niin...» Asessori vaikeni, kyyneleitä nousi hänelle silmiin, mutta niiden ilme muuttui äkkiä, kun hän näki kokonaista viisi neitosta – tanssittiin «vapaata valintaa» – ja niiden joukossa nuo kolme lumoavaa neitosta Aftonstjerna veitikkamaisesti tanssiaskelin lähestyvän itseänsä. Hän loi heihin mitä tylyimmän katseen, nousi kiireesti ja juoksi tiehensä.
Saara tanssi toisen valssin Schwartzin kanssa ja vielä hurjemmin kuin ensimmäisen. Elise kääntyi pois, kovasti paheksuen, mutta Petrean sydän sykki salaisesti halusta saada tanssia niin hurjasti, ja hän seurasi heidän liikkeitään säihkyvin silmin. «Oi!» ajatteli hän, «jospa saisi lentää elämän läpi ilon hurmaavassa huumeessa!»
Se oli jo illan kuudes tanssi. Petrea istui yhä. Hän tunsi nenänsä punettuvan ja paisuvan. «Kas niin!» hän arveli, «hyvästi kaikki tanssin toiveet! Nyt tulen rumaksi, eikä kukaan edes välitä katsellakaan minua.» Samassa hän huomasi äidin katselevan häntä hieman nuhtelevasti. Petrea tunsi siitä ikäänkuin piston sydämmessänsä, mutta silloin nousikin samainen sydän vastustamaan semmoisia masentavia tunteita, jotka olivat hänet valtaamaisillaan. «Tämä on ikävää», hän ajatteli, «mutta eihän sitä voi auttaa, enkä minä ole syynä siihen. Tottapa tämäkin loppuu joskus. Ja kun ei kukaan tahdo huvitella minua, niin olkoon menneeksi! minä tahdon itse huvitella.»
Tuskin oli Petrea päättänyt niin, ennenkuin hän tunsi itsensä vallan virkistyneeksi siitä, ja riippumattomuuden ja vapauden tunteen lähde rupesi kuohumaan hänen mielessänsä. Hän tunsi kykenevänsä vaikkapa ottamaan alas kynttiläkruunut katosta, jopa hän tekisi sen, ennemmin kuin istuisi ihan hiljaa katselemassa miten muut elämänhaluiset nuoret hyppivät tanssin säveleiden mukaan. Eräs vanha herra nousi samassa teekuppi kädessä penkiltä vastapäätä Petreaa. Palvelusinnon «puuska» valtasi Petrean, hän syöksi auttamaan vanhusta asettamaan pois kuppinsa. Tämä peräytyi hämillään ja piti kieltävästi kiinni kupista, jonka Petrea tahtoi ottaa häneltä mitä kohteliaammin lausuen: «Saanko minä!» Herra hieman kumarsi, Petrea vähäsen niiasi heidän taistellessaan kupista, kunnes kursailematon ohi tanssiva pari tuuppasi kursailevaa paria, jolloin läikähdys ilmaisi Petrealle, ettei teekuppi ollutkaan – kuten hän arveli – tyhjä. Hämillään ja säikähdyksissään hän laski irti teekupin ja jätti vanhan herran teensä jäännöksen kanssa etsimään rauhallisempaa paikkaa. Itse hän joutui – hän tuskin itsekään tiesi miten – kiireesti istumaan erään vanhanpuoleisen rouvan viereen, joka näytti hyvin lempeältä ja ystävällisesti auttoi Petreaa pyyhkimään pois teeveden läikät. Petrea jo tunsi olevansa ikäänkuin vanha tuttava tälle oivalliselle vanhahkolle rouvalle, kysyi häneltä mitä hän arveli Svedenborgista ja rupesi selvittelemään hänelle omia mielipiteitään henkien manaamisesta, aaveista j. n. e. Rouva töllisteli Petreaa, luullen häntä vähän mielenvikaiseksi ja riensi muuanne istumaan. Hänen jättämällensä paikalle istahti raskaasti eräs lihava keski-ikäinen sotaherra huoahtaen ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: «Ho ho, Jumalan kiitos! tässähän saan istua rauhassa!» Mutta ei! Hän ei ollut istunut siinä neljää minuuttia, ennenkuin Petrea häntä ahdisti, kehoittaen häntä ilmoittamaan valtiolliset mielipiteensä ja yhtymään Petrean kanssa toivomaan pikaista sotaa Venäjää vastaan. Everstiluutnantti Uh*** oli vähän välinpitämätön Petrean sotaisille tuumille, mutta tunsi arvattavasti kuitenkin asemansa vähän kiusalliseksi, sillä puhisten pari kertaa puh huh! hän nousi ja jätti Petrean yksin sotaisine ajatuksineen. Petreakin nousi suuremman yksimielisyyden ja mieltymyksen tarpeessa.