«Herran tähden. Petrea kulta, pysy paikallasi!» kuiskasi hänelle Louise, joka tapasi hänet seikkailemassa. Petrea oli nyt huomannut erään nuoren neidin, jolla oli yhtä vähän tanssionnea kuin hänelläkin, mutta joka silminnähtävästi osasi paljoa huonommin kantaa vastoinkäymisensä ja näytti olevan ihan valmis itkemään ikävästä ja odotuksesta. Petrean luonteenmukaista oli jakaa muille kaikkia mitä hänellä itsellään oli, usein unohtaen että se oli hyvinkin vastenmielistä muille. Nyt hän tunsi omaavansa jommoisenkin määrän rohkeutta ja tahtoi senvuoksi jakaa siitä vähäsen kovan onnensa kumppanille. Sentähden hän istahti tämän viereen. «En tunne täällä ketään, ja minulla on niin kauhean ikävä!» kuului avomielinen sydämmenpurkaus, jonka Petrea sai siinä kuulla, ja se tunki suoraan hänen säälivään sydämmeensä. Petrea luetteli onnettomalle nuorelle neidolle kaikki tuttavansa seurassa ja ryhtyi sitten, poistaaksensa vallitsevan mielen painon, rakentamaan tuulentupia kertoen suuremmoisista tulevaisuudentuumistaan. Hän koetti taivuttaa uutta tuttavaansa kunniasanallansa lupautumaan yhdessä hänen kanssansa panemaan toimeen seuranäytäntöjä, jotka osaltaan paljon vaikuttaisivat seuraelämän hauskuuteen. Sitten he vielä yhdessä perustaisivat opiston, missä opetettaisiin nuoria naisia laupeudensisariksi ja sitten he tekisivät pyhäinvaellusmatkan Jerusalemiin, vielä he yhdessä kirjoittaisivat romaaneja ja seuraavana päivänä eli oikeammin yönä he nousisivat ummelleen kello puoli kaksi ja kiipeisivät yhdessä korkealle vuorelle katselemaan auringonnousua. Petrea lopetti sen ja monet muutkin ehdotuksensa esittämällä veljenmaljan uudelle tuttavallensa. Mutta oi! Ei Petrean rohkea mieli, eivätkä suuremmoiset tuumat, ei seurateaatteri eikä pyhiinvaellusmatkakaan Jerusalemiin, eikä edes sinutteluesitys voineet elähyttää istuvaa nyreännäköistä nuorta neitosta. Petrea huomasi selvästi, että tanssiinpyyntö vaikuttaisi paremmin kuin kaikki hänen ehdotuksensa ja syvästi huoahtaen siitä, ettei hän ollut mies eikä siis voinut suoda hänelle sitä iloa, hän nousi ja jätti siihen turhan vaivansa esineen. Hänen katseensa etsivät uutta esinettä ja sattuivat kreivitär Solenstråleen. Kreivitär vallan hurmasi Petrean, jonka äkkiä valtasi mitä kiihkein halu tutustua häneen, tulla huomatuksi, sanalla sanoen jollakin tavalla lähestyä tanssiaisten aurinkoa. Petreasta tuntui kuin hän saisi hänestä itsekin jonkinmoista loistetta. Mutta millä tavoin se voisi tapahtua? Jos kreivitär pudottaisi nenäliinansa tahi viuhkansa, silloinhan hän voisi syöstä esiin, ottaa sen ylös ja jättää sen takaisin lausuen jonkun runomittaisen kohteliaisuuden (Petrea näet jo edeltäkäsin sepitti sen, ja siinä oli mainittu jotakin auringosta). Varmaankin se sangen paljon ja iloisesti kummastuttaisi kreivitärtä ja olisi edelleen tutustumisen aiheena, ja kenties ... mutta oi! hän ei pudottanut nenäliinaansa eikä viuhkaansa, eikä Petrealle näkynyt koituvan minkäänlaista tilaisuutta koreilla runollansa. Kuitenkin salainen voima veti hänet yhä lähemmäksi ja lähemmäksi salin kuningatarta, samalla tavoin kuin kiertotähdet pyrkivät aurinkoa kohti. Aftonstjernat seisoivat tuikkien hänen ympärillänsä; taivuttaen valkoisia, helmillä koristettuja niskojansa kuullaksensa hänen leikillisiä huomautuksiansa. Sillä välin he hymyillen vastailivat kohteliaiden ja komeiden herrojen mielistelyihin ja tanssiin pyyntöihin. Se oli komeata ja kaunista, ja Petrea huokasi halusta päästä «la haute voléen» seuraan. Samassa tuli Jacobi hengästyneenä, riensi hänen luoksensa ja pyysi häntä seuraavaan katrilliin. Iloisena kiitti Petrea, mutta sävähtäen tulipunaiseksi liikutuksesta saadessaan jakaa onneansa hän lausui heti sen perästä:
«Saanko vastaanottaa pyyntönne toisen hyväksi. Tehkää minulle ilo ja pyytäkää tuo nuori neiti, joka istuu tuolla ikkunan luona – meidän, vasemmalla puolellamme...»
«Mutta minkä tähden? Miksi ette tahdo...»
«Minä rukoilen teiltä sitä! Minua huvittaisi enemmän nähdä hänen tanssivan kuin itse tanssia.»
Jacobi vielä pari kertaa ystävällisesti uudisti pyyntönsä, mutta teki sitten niin kuin Petrea pyysi.
Petrean sydän oikein suloisesti lämpeni, kun hän näki minkä vaikutuksen pyyntö teki hänen uuteen ystäväänsä. Mutta kohtalo ja kandidaatti näkyivät päättäneen, että Petrean piti tanssia katrilli ja niin he yhdessä esittelivät hänelle loistavapukuisen nuoren upseerin, joka komeili tummilla silmillään ja mustalla tukallaan, tummilla, tuuheilla viiksillään ja uljaalla koollaan sekä näytti hyvin tuimalta. Petrealla ei ollut mitään syytä eikä hän tohtinutkaan kieltäytyä tanssista. Mielestänsä hän ei milloinkaan olisi voinut saada kunniallisempaa korvausta istumisestansa ja hän huomasi sitten parin minuutin kuluttua seisovansa ihan kreivitär Solenstrålen nojatuolin vieressä, tanssimassa samaa katrillia kuin «illan tähdet» Aftonstjernat, kandidaatti vastatanssijana. Petrea tunsi aivan kohoavansa ja olisi tuntenut itsensä oikein autuaalliseksi, ellei hänen levoton henkensä olisi lakkaamatta yllyttänyt hänen haluaan päästä tuon ihanan, komean rouvan huomion alaiseksi, etenkin nyt kun hän seisoi häntä niin lähellä. Hänen leningilleen tai jalalleen polkeminen olisi kyllä ollut läheinen keino, josta olisi saanut aihetta moniin kauneihin anteeksipyyntöihin, mutta se ei itse asiassa olisi ollut kohteliasta eikä kaunista, vaan olisi osoittanut kömpelyyttä. Jos hän jostakin syystä olisi kaatunut hänen jalkojensa juureen, ja siten hänen nostamana saanut kiittää häntä sievällä runolla, jossa puhuttiin auringosta, niin olisi se tosin ollut parempi, mutta – nyt oli Petrean vuoro tanssia. Oliko Petrea niin istumisesta hermostunut (jos semmoista sanaa sopii käyttää), ettei hän voinut oikein hallita jäseniään, tahi oliko se tarmon puutteesta niukan päivällisen vaikutuksesta, tahi oliko siihen syynä hänen tavallinen hajamielisyytensä – varmaa vaan on, että ensi luovittelussa hän erehdyksestä meni vastatanssijansa vasemmalle puolelle ja tuli siten suoraa häntä kohti; Jacobi syrjäytyi, mutta Petrea oli ehtinyt korjata erehdyksensä, ja kun kandidaatti jälleen siirtyi vasemmalle, niin oli Petrea jo siellä, ja siinä hypellessä hän niin hautasi nenänsä Jacobin liiveihin ja takertui hänen jalkoihinsa, että kun Jacobi vallan epätoivoisesti koetti päästä hänen ohitsensa, he molemmat kaatuivat lattialle kesken katrillia. Kyynelsilmin noustessansa Petrea huomasi edessänsä molemmat nuoret veljekset B***, jotka silmälaseinsa lävitse häntä tähystelivät ja olivat vallan pakahtumaisillaan nauruun. Salainen vilkaisu vakuutti Petrealle, että äitinsä ei ollut häntä nähnyt, ja toinen, että kreivitär Solenstråle nyt oli hänet huomannut ja hymyili viuhkansa takaa. Edellinen varmuus tyynnytti hänen mieltänsä jälkimäisen suhteen ja hän vakuutti hartaasti sydämmestänsä pahoillaan olevalle Jacobille, ettei hän ollut loukannut itseänsä, ettei se tehnyt mitään ja ettei kandidaatti ollut siihen syypää j. n. e., loi sitten tyynen katseen yhä vielä nauraviin herroihin ja tanssi rohkeasti paikalleen. Mutta hänen tanssittajansa käytös ja äkkiä muuttunut esiintyminen vaikutti kummallisesti Petreaan. Vakavalla katseella hän näet pakoitti veljekset B*** vaikenemaan sopimattomasta naurustaan ja rupesi nyt puheliaaksi, kohteliaaksi ja iloiseksi, hän joka siihen asti oli ollut niin harvapuheinen ja ainoastaan «niin» ja «ei» sanoilla vastannut Petrean kaikkiin puheyrityksiin. Hän koetti kaikilla tavoin haihduttaa Petreasta ikävän sattuman muiston, menipä niinkin pitkälle, että pyysi häntä kumppanikseen illallisen jälkeen tanssittavaan angleesiin. Petrea älysi hänen hyväntahtoisuutensa, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen sydämmensä sykki ilosta siitä, että hän voi katrillin loputtua juosta äitinsä luokse kertomaan: «Äiti, minut on pyydetty tanssimaan angleesia illallisen jälkeen! Mutta pikku «kaaos» ei milloinkaan saanut säilyttää samaa tunnetta eikä ajatusta rauhassa. Heti syöksi siihen niin monta muuta aatosta, että ensimäinen vallan haihtui. Niin tapahtui nytkin. Petrean ensi tunnelma nuoren luutnantti Y–n ystävällisyydestä oli: «Miten hän on hyvä!» Toinen oli: «Ehkä hän pikkusen minusta pitää!» Ja siinä tuokiossa syöksi hänen päähänsä tulvanaan hakkailemis- ja kosimiskuvitteluja ja ne saivat Petrean aivot vallan ymmälle. Sillä eihän hän tahtonut joutua naimisiin, eihän toki! Mutta olisipa kuitenkin hurmaavaa saada kosija ja joutua «esineeksi» kuten Saara ja Louise. Ehkä oli nuori luutnantti Y*** läheistä sukua kreivitär Solenstrålen kanssa, ja «kreivitär Solenstrålen veljenpoika kosii Petrea Frankia» – voi taivaan taatto miten kauniilta se kuuluisi! Mikä ylennys! Voihan vähempikin päätä huimata. Petrean elinvoimat vallan kuohuivat yli äyräittensä niistä mielikuvitteluista ja äkkiä hän muuttui oikeaksi koketiksi, joka jos jollakin tavalla koetti pauloihinsa kietoa esineensä, ja siinä oli, sillä kertaa valkoisella kätösellä – joka oli vilkkaassa liikkeessä – käsien kauneuskin kun on oikullinen, hyvinkin tärkeä osa. Petrean pakinoiminen ja ilahteleva vilkkaus saattoi usein äidin lornettinsa lävitse levottomasti tähystelemään sinnepäin, äiti oli näet vähäsen lyhytnäköinen ja sitäpaitsi Louise loi Petreaan katseita, jotka varmaankin olisivat vaikuttaneet jäähdytysjauheen tavoin, ellei Petrea olisi ollut liian huumaantunut niitä huomataksensa. Läheisyydessä istuvien huomion ja hymyilyt käsitti Petrea hyväksymiseksi, mutta erehtyi siinä, sillä heitä vaan huvitti tuo pieni mielistelevä, sangen vaaraton pikku neitonen. Luutnantti Y**tä kuitenkin todella huvitti Petrean vilkkaus, hän jatkoi katrillin loputtua keskustelua ja saattoi hänet erääsen sivuhuoneesen, joka seikka yhä vahvisti Petrean luuloa, että hän oli muka valloittanut hänen sydämmensä. Samassa huoneessa lauloi Isabella Aftonstjerna harpun säestämänä pienen ranskalaisen romanssin, jonka kaikki värssyt loppuivat sanoihin:
«Hommage à la plus belle,
Honneur au plus vaillant.»[3]
Maailma hurmasi Petrean; laulu siirsi hänet ritarikauden ihanaan aikaan. Luutnantti Y** oli hänestä ritarillisuuden esikuva ja vastapäätä oleva peili näytti hänelle hänen omat kasvonsa ja nenänsä niin edullisessa valossa, että hän, nähdessään siitä ilosta säihkyvät silmänsä, piti itseänsä melkeinpä kaunottarena. Kaunis ruusupensas kukki ikkunassa; Petrea taittoi ruusun ja antoi sen luutnantti Y**lle lausuen:
«Honneur au plus vaillant!»
Petreasta tuo sattui erittäin sukkelasti ja parhaasen aikaan ja hän odotti salaa, että hänen ritarinsa laskisi hänen jalkainsa juureen myrtinoksan, jota hän leikkien piteli ja siihen lisäisi sangen sopivasti: