Louise, kovin nyreissään Saaran tylyydestä Petreaa kohtaan ja vähän siitäkin, että hän oli sanonut hänen rohtonestettänsä «myrkyksi» loi häneen arvokkaan ja moittivan katseen ja rupesi mitä hellimmin hoitamaan itkevää, verta vuotavaa siskoaan. Vihan väkijuomako vai Louisen nestekö haihdutti Saaran päänkivistyksen – Louise uskoi viimeistä ihan varmasti – varmaa vaan oli, että Saara äkkiä parani, nousi ja palasi seuraan lausumatta ainoatakaan lohdutuksen sanaa Petrealle. Petrea ei voinut mennä illalliselle ja Louise jäi hellästi hänen luoksensa. Heille tuotiin ruokaa sinne. Evelina täti, Laura ja Kaarina, jopa sotaneuvoksenrouvakin kävi tuomassa heille kaikenlaisia herkkuja. Heidän ystävällisyydestänsä Petrea pian tyyntyi ja virkistyi. Pitihän hänen tanssia angleesi illallisen perästä «le plus vaillantin» kanssa, niinkuin hän sanoi luutnantti Y**tä, joka oli tykkänään valloittanut Petrean tosin aivan varustamattoman sydämmen.
Angleessi oli jo alkanut, kun siskot yhdessä astuivat saliin. Kandidaatti tuli heille innokkaasti ja levottomasti vastaan. Hän oli pyytänyt Louisen siihen tanssiin ja seisoi kohta hänen rinnallaan tiheässä rivissä. Petrea odotti «le plus vaillantin» syöksevän hänen luoksensa ja tarttuvan hänen käteensä, mutta katsahtaessaan tanssisalissa ympärilleen hän näki hänet – ei syöksevän hänen luoksensa, vaan – tanssivan Saaran kanssa – Saaran, joka oli entistään kauniimpi ja häikäisevän loistava. Petrean uskottomalle ritarilleen lahjoittama ruusu ja hänen toivomansa myrtinoksa olivat nyt Saaran rinnassa. «Le plus vaillantin» silmät olivat lakkaamatta luodut «la plus belleen», sillä siksi sanottiin kohta Saaraa yksimielisesti. Aftonstjernojen loiste himmeni yön kuluessa heidän tanssista kuumennuttuaan, mutta Saaran tähti loisti sitä kirkkaammin. Hänet esitettiin kreivitär Solenstrålelle, joka kiitteli häntä ylenpalttisesti sekä sanoi hänen olevan «la reine du bal!» – tanssiaisten kuningattaren – josta Aftonstjernat tulivat hyvin nyrpeiksi.
«Saakeli soikoon! miten hän on kaunis!» huudahti vanha herra, joka aikaisemmin oli taistellut Petrean kanssa teekupistansa, ja joka nyt huomaamattaan polki häntä jalalle tunkiessaan etemmäksi paremmin nähdäksensä «la reine du balin».
Hyljättynä, nöyryytettynä, hiljaa ja poljettuna vetäytyi Petrea takaisin toiseen huoneesen. Illan tapahtumat virtailivat takaisin hänen sieluunsa ja näyttäytyivät hänelle sangen muuttuneessa valossa. Peili, joka vähän aikaisemmin oli mielistellyt häntä luulolla, että häntä voisi sanoa «la plus belleksi» näytti nyt hänelle punaisen paisuneen möhkäleen ja se möhkäle oli – hänen kasvonsa. Petrea muisteli käytöstänsä luutnantti Y**n seurassa ja oli nyt mielestänsä mitä naurettavin ja onnettomin ihmisistä. Hän oli sinä hetkenä ihan kyllästynyt itseensä. Ellei pienet pidot olisi olleet hankkeessa, mieluinen hämmästys, jota Petrea jo kauan oli valmistellut Saaralle ja joka parin päivän perästä tulisi ilmi, niin... Mutta nyt juolahti se hänen mieleensä ja oli, kuin auringonpaiste synkkien pilvien lomitse olisi valaissut Petrean sielussa vallitsevan yön. Ja tieto että voi ilahuttaa sitä, joka sinä iltana oli tehnyt hänelle niin pahaa, saattoi hänen mielensä lempeäksi ja tyytyväiseksi.
Illallisen jälkeen avattiin tanssisalin viereisen salin ulkoparvekkeen ovet, jotta huoneet, jotka tulien ja ihmisjoukkojen vaikutuksesta olivat käyneet rasittavan lämpimiksi, vähäsen vilvakoituivat. Kaksi henkilöä – herra ja nainen – astui ulos parvekkeelle. Naisella oli kevyt, valkoinen huivi heitettynä hartioille; tähdet valaisivat tummaa tukkaa; tähtein tavoin säteilivät mustat silmät, jotka tulisesti katselivat vapaasen avaruuteen.
Kevätyön puolihämärä oli verhonnut luonnon harmaalla salaperäisellä tenhohunnullansa, puolittain peittäen, puolittain ilmaisten kauneutta, jommoista aavistus ja salaperäisyys vaan enensivät. Suurta, mieltäylentävää aavistusta elämän suloudesta lauloi tuulahdus, joka hiljaa suhisten liikkui puiden latvoissa, tuikki tähdissä ja verkalleen eteni avaruuteen.
«Oi! elämä, elämä!» huudahti nainen levittäen kätensä kohti avaruutta ikäänkuin tahtoen sitä syleillä.
«Tenhotar!» vastasi mies tarttuen hänen käteensä, «elämäni on sinun!»
Nainen ei vetänyt pois kättään, mutta katseli häntä ylpeästi ja vastasi: «viekää minut pois elämän vapaasen hyörinään ja käteni on oleva teidän! Mutta muistakaa, vapaa tahdon olla, vapaa kuin tuulenhenki, joka nyt suutelee otsaanne ja huojuttaa puiden latvoja tuolla kaukana! Vapautta, valtaa, kunniaa minä rakastan! Viekää minut siihen, auttakaa minua saavuttamaan sitä ja kiitollisuuteni kyllä vakuuttaa teille rakkauteni, kiinnittää minut teihin lujemmilla siteillä kuin tuo ennakkoluulojen muoto, johon tahdon alistua ainoastaan heidän tähtensä, jotka muuten itkisivät minua ja joita en tahdo surettaa enemmän kuin mitä on välttämätöntä. Vapaus on oleva liittomme perustus ja tunnussana.»
«Ihana nainen!» vastasi mies, «joka olet kohonnut yli heikkouden teeskentelyn, kohonnut yli ennakkoluulojen hämäryyden. Minä ihailen ja tottelen sinua! Ainoastaan semmoisen naisen tahtoon voi minun tahtoni alistua! Kaunis oppilaani, olet mestarini! No niin, yhdistäköön sitten meidät papin sanat! Minun käteni vie sinut sille loistavalle valtaistuimelle, minkä kauneutesi ja nerosi ansaitsevat. Tahdon ainoastaan kohottaa sinut sinne, sitten vaipuakseni jalkojesi juureen, alamaisimpana orjanasi.»