Kotimatka.

Minkätähden oli Jacobilla ja Henrikillä niin paljon neuvottelemista keskenään ennen lähtöä Akselholmasta, jopa aikaisemminkin siellä olon aikana? Petrea oli kauhean utelias, mutta ei voinut päästä salaisuuden perille. Joku salajuoni se näytti olevan, ja se koski perhettä, se oli varmaa se.

Henrikillä ja hänen ystävällään oli kauan ollut mielessä pienet perhepidot, ja nyt oli otollinen tilaisuus yhdistää siihen pieni äkkiarvaamaton ilo. Sievänlaisen ja hyvän ravintolan Akselholman ja kaupungin välillä piti tulla tapahtumapaikaksi. Siellä oli määrä kotimatkalla seisahtua sen tekosyyn nojalla, että toinen vaunuista oli joutunut hieman epäkuntoon ja tarvitsi pientä korjausta; kehoitettaisiin naisia astumaan sisään, jossa kaikki oli ennakolta valmistettu. Molemmat ystävykset olivat paljon iloinneet tästä pienestä juonesta. Hankkiakseen Louiselle hänen lempiherkkuaan – jäätelöä – oli Jacobi nähnyt sangen suurta vaivaa ja sitäpaitsi tyhjentänyt jo ennestäänkin laihan kukkaronsa. Matkalla Akselholmaan olivat perheenjäsenet jakautuneet siten, että Louise ynnä Petrea istuivat pienissä niin sanotuissa medevivaunuissa – laamannin omissa ajopeleissä – joita Jacobi ajoi, Henrikin vieressä. Äiti oli toisten tytärtensä kanssa vuokratuissa umpivaunuissa; laamanni oli itse heillä ajajana; Paluumatkalla noudatettiin samaa järjestystä sillä erotuksella vaan, että Jacobin piti ajaa suuria vaunuja ja Henrikin pieniä. Ei äiti eivätkä nuoret herratkaan tahtoneet uskoa ohjaksia «vähemmän varmoihin käsiin» kuten he itse asianmukaisesti ja vaatimattomasti ilmoittivat, kun tie oli kovin mäkistä ja sitäpaitsi sateiden runtelema. Kuitenkin juonitteli Jacobi niin, että hän sai vastoin sopimusta nuorten neitosten ja Henrik äitinsä ajopelin ohjattavakseen. Mutta vähänpä kandidaatilla oli siitä iloa, sillä «esine» ei ollut enää samanlainen kuin menomatkalla. Silloin hän oli tavallista iloisempi, nautti sydämmensä pohjasta leivosten liverryksistä, vainioiden vihannuudesta, lehmien ja mökkien katselemisesta ja kaikesta mikä vaan silmiin sattui sekä huomautti niistä Jacobille, joka yhtä päätä oli kääntyneenä vaunuihin päin – Henrik varoitti häntä vakavasti tykkänään kangistumasta semmoiseen takaperoiseen asentoon – ja silloin he sinisilmillänsä hellästi katselivat toinen toistansa. Nyt oli kaikki toisin. «Esine» ei huomannut ympärillään olevia esineitä. Hän istui nojautuen taaksepäin, harso silmillä, ja tuomiokirkkoakin paljon totisempana, sillä se toki puhuu torninsa kielillä, mutta Louisen kieli oli vallan mykkä, eikä Petreankaan kieli, joka yhtämittaa läpätti, voinut sitä elähyttää. Jacobin katse etsi turhaan Louisen katsetta. Hän karttoi sitä ja kandidaatti siitä vallan tuskaantui.

Kärsittyään vaunujen pahaa tärisemistä he pääsivät onnellisesti ravintolaan; ei! ei kuitenkaan ihan onnellisesti, sillä jokin kohta umpivaunujen pyöristä oli vähäsen vioittunut. Se «ei ollut vaarallista, ei suinkaan!» mutta se oli välttämättä korjattava ennenkuin voitiin jatkaa matkaa. Henrik pyysi äitiänsä ja siskojansa sillä aikaa menemään ravintolaan, jonka isäntä ja emäntä samassa näkyivät portissa ja kumartaen ja niiaten pyysivät matkustavaisia astumaan sisälle. Isäntä tuli itse avaamaan vaununovet. Elise ällistyi ja huudahti kummastuksesta; – olihan isäntä laamannin ihka elävä kuva! Ja emäntä – mitä suloisin pikku ravintolan emäntä – olihan hän ihkasen elävänä hänen tyttärensä Eeva. Kaikki matkustavat tyttäret hämmästyivät myöskin, huudahtivat ihmetellen ja sanoivat isännän ja emännän tuntevansa isäksensä ja siskoksensa. Mutta ei isäntä eikä emäntä semmoisesta joutuneet hämille; he tiesivät varsin hyvin ketkä he olivat ja tiesivät myöskin käyttäytyä niinkuin heidän asemaansa sopi. He saattoivat vieraat kohteliaasti ja pyytäen anteeksi paikan yksinkertaisuutta, pariin suureen kauniisen huoneesen, ja siellä ryhtyi isäntä uutterasti järjestyspuuhiin vähä väliä huutaen viinuria ja naispalvelijaa. Vihdoin saapui viinuri, sininen esiliina edessänsä. Uusi hämmästys! Olihan hän kandidaatin elävä muotokuva! Sitten tuli neitsyt. Uusi kummasteleminen! Kauniimpaa tyttöä ja enemmän Henrikin näköistä tuskin voisi ajatellakaan. Mutta kömpelösti hän käyttäytyi ja oli alinomaa kompastua milloin mihinkin. Isäntä nuhteli häntä vakavasti kömpelyydestänsä ja torui viinuria, josta molemmat rupesivat itkemään – siltä ainakin näytti – ja ajoi heidät ovelle käskien heidän heti paikalla tuomaan virvokkeita. Isäntä, muuttuen iloiselle tuulelle ja kohteliaaksi, avasi omakätisesti pari samppanjapulloa, kaatoi laseihin ja kilisteli vieraiden kanssa. Heidän siinä mitä hilpeimmällä tuulella virkistettyään itseään kaikenlaisilla herkuilla ilmoittautui eräs, joka sanoi olevansa «Noan pojanpoika» ja pyysi saada näyttää kaikenlaisia harvinaisia eläviä ynnä muita «schene rariteten», jotka ennen muinoin olivat olleet arkissa mukana. «Noan pojanpoika» kutsuttiin sisään ja ovesta näkyivät kasvot, jotka suurta harmaata partaa lukuunottamatta ihmeellisesti olivat Jeremias Munterin näköiset. Toiseen huoneesen oli sijoitettu hänen eläin- ja taidekokoelmansa. Seura siirtyi sinne, ja siellä näytettiin monta kummallisen näköistä eläintä ja suuri joukko taideteoksia y. m. esityksiä, joiden selvitykseksi «Noan pojanpoika» piti joka esineesen sopivia puheita, jotka olivat yhtä lystikkäät ja purevat (ihan yhdenvertaisia on kuitenkin mahdotonta) kuin Jafetin, tuossa kummallisessa ja hullunkurisessa «Noan arkki» nimisessä kirjassa. Noan kaksi muutakin pojanpoikaa, jotka eivät ensinkään olleet perheen tuttavien näköisiä, olivat tuota kaikkea näytellessä avulliset ja näytäntö loppui siihen, että «Noan pojanpoika» lahjoitti jokaiselle pienen muiston «arkin» sisällyksestä, ja se tapahtui niin säädyllisesti, että jokainen sai juuri semmoista, mikä häntä erittäin miellytti. Louise sai sitä paitsi erään merkillisen saarnan, jonka ukko Noa aikoinaan oli lukenut ensimmäisenä sunnuntaina arkissa ollessaan. Mutta kansilehdellä oli runo, joka silminnähtävästi oli paljoa myöhemmältä ajalta. Louise ei kuitenkaan heti lukenut sitä, vaan kätki sen sävähtäen vallan punaiseksi. Kekkerit kokonaisuudessaan olisivat olleet yhtä hauskat kuin iloisetkin, jos «esine» – yksi pitojen tärkeimmistä syistä – olisi voinut vähänkin niistä nauttia. Vaikka Louise todellakin koetti hillitä itseänsä näyttääksensä iloiselta ja ottaaksensa osaa muiden iloon, hän muuttui hetki hetkeltä yhä alakuloisemmaksi; ja kun viimein jäätelöt tarjottiin, kun valeviinuri, hellyydestä säteilevin silmin kehoitti häntä ottamaan vaniljajäätelöä, niin hän voi sitä ainoastaan maistella ja laski sen sitten pöydälle, läksi kiireesti ulos ja purskahti hermostuneesen itkuun. Tämä oli Louisessa jotakin niin tavatonta, että syntyi yleinen säikähdys. Isäntä, emäntä, piika, viinuri, Noan pojanpoika, kaikki kokonaan ällistyivät ja unohtivat osansa näyttelemisen, ja kaikki pitojen mielikuvitus ja todellisuus oli lopussa. Tosin Louise rauhoittui hetken perästä, pyysi anteeksi ja sanoi syyksi «rinnanahdistusta»; tosin koettivat Elise ja Eeva ja etenkin Petrea Jacobin ja Henrikin tähden leikinlaskulla houkutella esiin entistä iloisuutta, mutta sepä ei tahtonut palata eikä mikään enää tahtonut onnistua. Kaikki, etenkin Jacobi, olivat allapäin ja niin ruvettiin puhumaan kotimatkasta. Silloin kuului kovaa kavioiden kapsetta ja melua ravintolan ulkopuolelta ja näkyviin tulivat komeat landoovaunut neljän tulisen raudikon vetämänä sekä seisahtuivat rappusten eteen. Tilanomistaja se oli, joka tietämättä Frankin perheen muutetusta lähtöajasta Akselholmasta, nyt aikoi sinne takaisin lyhyen poissaolon jälkeen; hän seisahtui ravintolaan ainoastaan puhalluttamaan vähäsen hevosiaan ja itse puolestansa juomaan lasillisen kuuluisaa olutta. Siellä odottamatta tapaamansa seura vaikutti muutoksen hänen ensi aikoessaan. Hän päätti sen sijaan seurata perhettä kaupunkiin ja pyysi innokkaasti «tätiä» ja «serkkuja» ajamaan hänen landoossaan. He «varmaankin mieltyisivät siihen», se kulki niin erinomaisen tasaisesti, se oli niin «mukava», siinä voi varsin hyvin nukkua, jopa huonoimmillakin teillä j. n. e. Elise, jota vuokravaunujen säälimätön tärinä oli kovasti vaivannut, oli taipuisa suostumaan pyyntöön, ja kun samassa rupesi satamaan ja laamanni puolestansa sen vuoksi mieluummin ajoi vaunuissa kuin kieseissä, joissa oli tullut sinne Eevan kanssa, niin sovittiin piankin asiasta. Elisen parin tyttärensä kanssa piti matkustaa landoossa, joka muutettiin umpivaunuiksi; laamannin ynnä muun seuran piti jakautua toisiin vaunuihin. Kun piti astuttaman vaunuihin, oli Jacobi ajanut omat pienet vaununsa vallan tilanomistajan komeiden ajopelien viereen. Tilanomistaja katsoi monta kertaa nyrpein silmin olivatko pienet vaunut millään tavalla liiallisella läheisyydellään saastuttaneet hänen upeita vaunujaan. Jacobin sydän sykki rajusti kun Louise astui ulos rappusille. Tilanomistaja seisoi niiden vieressä ojentaen hänelle kättään, Jacobi toisella puolella, tarjoten omansa viedäksensä hänet entiselle paikallensa. Louise näytti raukealta ja astui hitaasti eteenpäin. Silmänräpäyksen hän näytti epäröivän, mutta sitten hän, silmät maahan luotuina ojensi kätensä tilanomistajalle, joka voitonriemuisasti nosti hänet vaunuihin äitinsä viereen ja astui itse sinne jälestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä landoo pyöri pois tanssivien raudikkojen vetämänä. Jacobi laski käden sydämmellensä, tukehuttava tunne riisti häneltä hengityksen ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, kun hän katseli poisvieriviä vaunuja. Tuskallisista mietteistänsä herätti hänet Petrean ääni, joka leikillisesti ilmoitti hänen saavan «kadehdittavan toimen» ajaa häntä ynnä assessoria medevivaunuissa. Ääneti istui Jacobi entiselle paikalleen; hänen sydämmensä oli täynnä levottomuutta ja tahallaan hän jättäytyi niin kauas toisten jälkeen, ettei hänen tarvinnut nähdä vähintäkään vilausta tilanomistajan vaunuista.

Tuskin olivat medevivaunut uudestaan alkaneet rakentaa tuttavuutta maantien kuoppien kanssa, ennenkuin kovasta sysäyksestä toinen etupyörä meni pirstaleiksi ja kandidaatti, assessori ja Petrea hujan hajan tekivät aimo kuperkeikan lokaan. Mutta kiireesti kaikki kolme olivat jaloillaan jälleen. Petrea nauroi; assessori torui ja kiroili. Jacobi, nähtyään kaikki elävät olennot eheinä ja vahingoittumattomina, otti vahingon tyyneltä kannalta sekä mietti vain miten se olisi autettavissa. Lyhyen neuvottelun perästä rankkasateessa päätettiin, että Jacobi jäisi vaunujen luokse, kunnes saataisiin väkeä, joka voisi olla hänelle apuna; Petrean ynnä assessorin oli määrä jalkaisin jatkaa matkaansa kaupunkiin ja sieltä heti lähettää Jacobille apumiehiä. Eräs työmies, joka samassa tuli astuen, lupasi heti lähettää apua ja Petrea sekä assessori Munter, joka ei ollut ensinkään hauskalla tuulella, alkoivat kävelyään sateessa ja liassa. Mutta sen kestäessä tuli Petrea yhä iloisemmaksi ja onnellisemmaksi. Ensiksi oli hänelle tapahtunut seikkailu; toiseksi hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt ulkona semmoisessa ilmassa; kolmanneksi hän tunsi mielensä niin keveäksi ja vapaaksi kuin vaan harvoin; sillä kun hänen mielestänsä kohtalo itse oli saattanut hänen vaatteensa kelpaamattomiksi – kohtalo, jonka voimaa ei kukaan inhimillinen olento voi vastustaa – niin hän mielin määrin asteli vesilätäköissä, tunsi riemulla sateen kastelevan vaatteensa läpimäriksi ja näki sen huuhtovan pois värin hatusta ja saalista; hän nosti nenänsä korkealle voidaksensa oikein nauttia mainiosta sateesta. Petrea siinä kohden oli samaa mieltä kuin veljensä ja hieman ylvästellen hän mielestänsä myöskin oli vähän Diogeneen tapainen; ja kun Petrealla oli hyvin paljon taipumuksia äärimmäiseen liioitteluun, niin hän hyvin mielellään olisi ollut Diogenes, kun hän ei voinut – ja sen hän itse käsitti – olla Aleksander. Sinä hetkenä hän todellakin tunsi, että elääkseen onnellisena, hän tarvitsisi hyvin vähän ulkonaisia mukavuuksia. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja rikkaaksi olevissa oloissansa; häntä sinuttelivat sadepisarat, tuuli, pensaat ja ruoho, jopa koko luonto; täällä hänen ei tarvinnut peljätä pettymyksiä ja nöyryytyksiä, jotka usein häntä kohtasivat seuraelämässä, – jos harakat hänelle nauroivat, niin hän nauroi niille takaisin. «Eläköön vapaus!» Kaikista niistä tunteista tuli Petrea niin hillittömän vallattomalle tuulelle, että hän siten tartutti onnettomuuden kumppaniinsakin – onnen, niinkuin sana kuului Petrean sanakirjassa. Mutta silloin tuli kauhea tuulispää, jonka seuraamat karkeat rakeet rupesivat sinuttelemaan Petrean nenää tavalla, joka saattoi hänet ällistymään jopa vähäsen pahastumaankin. Assessori katseli etsien ympärilleen, eikö mistään löytyisi turvapaikkaa, ja ihastuksissaan siitä, että hän oli vähällä hävitä teille tietymättömille tuulen kulettamana, Petrea häntä seurasi kapeaa polkua metsään, josta sakea savupatsas myrskyn ajamana tuprusi heitä vastaan, ikäänkuin ilmoittaakseen, että he sieltä, jostakin vieraanvaraisesta mökistä saisivat turvapaikan myrskyn raivoa vastaan. Heidän kulkiessaan sitä etsimässä oli Petrean mielikuvitus vielä enemmän valloillaan kuin riehuva myrsky; se näytti hänelle rosvolinnoja, viisaita erakoita, kätketyitä aarteita y. m. m. komeutta, johon tuo savu häntä muka oli johtamassa. Mutta oi! ne olivat kaikki savun rakentamia tuulentupia, sillä savu nousikin vaan mustasta sysihaudasta, ja sen pohjaan kätkettyihin aarteihin ei Petrealla ollut vähintäkään halua lähemmin tutustua. Pieni suippokattoinen miilumaja oli sysihaudan läheisyydessä. Assessori avasi sen lukitsemattoman oven. Ei erakkoa eikä rosvoa asustanut siellä; maja oli tyhjä, mutta tiivis ja puhdas ja erittäin halukkaasti assessori käytti sitä hyväkseen ja istahti sen ainoalle penkille. Petrea huokasi. Mikä kurja muutos hänen komeille tuulentuvillensa! Maisema majan edessä ei vetänyt hänen huomiotansa puoleensa, mutta näkyi sitä enemmän kiinnittävän assessorin. Oltiin tiheässä metsässä; siellä oli jylhää yksinäisyyttä, mutta luonto oli yleviä tunteita herättävä. Majan edusta kyllä oli raivattu, mutta yltympäri oli ryhmittäin kuusia ja honkia, jotka eivät taipuneet vaikka myrsky riehui niiden latvoissa. Muutamat kyllä olivat kaatuneet, mutta ijän kaatamina; ruohoa ja kukkia kasvoi maassa, jonka nuo metsän vanhukset olivat kaatuessaan repineet irti mahtavilla juurillaan. Erotettuina muista muodosti kaksi puuta eri ryhmän; ne olivat kaksi korkeata petäjää. Toinen oli kuivunut ja näytti lahoavan juuresta, mutta toinen, nuori ja vihanta ja vahva oli niin kietonut oksansa sen ympäri, että se kuitenkin sen varalla pysyi pystyssä, kuivuneet oksat käsivarsien tavoin kiertyneinä vihreiden ympäri; niin se seisoi toisen helmassa kaatumatta, vaikka myrsky sitä ravisteli. Nuori puu tuki ja suojeli vanhaa. Assessorin eloisat katseet olivat kauan luotuina molempiin puihin; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hänelle ominainen, surumielinen hymy näkyi hänen huulillansa ja lempeät tunteet näkyivät täyttävän hänen sielunsa. Hän kertoi Petrealle eräästä muinaisesta kansasta, joka asusti korvessa, hän kertoi Essealaisten puhtaasta yhteiskunnasta (kristikunnan aamuvartiosta) ja hänen sanansa kuuluivat näin:

«Pyhitystarve pakoitti miehiä ja naisia pois suurten kaupunkien hyörinästä ja he läksivät korpeen, voidaksensa häiritsemättä viettää puhdasta ja täydellistä elämää. Siellä he rakensivat itselleen majoja, muodostivat yhteiskunnan, jossa oli lakina jumalanpelko ja työ. Siellä ei nautittu maallista hyvää nautinnon tähden, vaan ainoastaan jalompaan, korkeampaan elämään pyrkimisen keinona. Puhtautta he etsivät, niin sielun kuin ruumiin; tyyneys ja vakavuus olivat heidän olemuksensa tuntomerkkinä. Auringon noustessa he kokoontuivat rukoilemaan ja lauluilla ylistämään korkeinta olentoa. Seitsemäntoista tuntia vuorokaudesta oli määrätty työhön, lukuihin ja mietteihin. Vähäset olivat heidän tarpeensa; sen vuoksi olikin heidän helppo elää. Heidän keskustelunsa olivat jalot ja koskivat heidän lahkonsa syvämielistä oppia. He uskoivat ijankaikkiseen Jumalaan, jonka olemus oli valoa ja puhtautta; häntä he koettivat lähestyä puhtain sydämmin ja puhtailla töillä, karttamalla maailman himoja, nöyrästi miettimällä ja koettaen käsittää viisaan luojan tekoja. He uskoivat saavuttavansa rauhanasunnon elämän erämaanvaelluksen tuolla puolla, jossa leikkien lirisivät kirkkaat lähteet ja suhisivat vienot tuuloset, jossa oli kevään ja rauhan koti; – sinne he toivoivat elämän päättyessä pääsevänsä rauhansatamaan.»

Ei ole ihmiselämässä valonsäteiden puutetta. Monenmoisiin suuntiin ne tunkeutuvat sen sumuisen ilmapiirin lävitse taittuen siinä. Mutta ihminen ei joka hetkenä ole niiden vaikutukselle yhtä altis. Assessorin sanat vaikuttivat sinä hetkenä selittämättömästi Petrean sydämmeen. Hänet valtasi sanomattoman suloinen tunne ja hän vuodatti kyyneleitä kuullessansa kerrottavan semmoisesta elämästä ja pyhyyden ja eheyden pyrkimisestä. Hän luuli siinä tuntevansa oman kutsumuksensa, oman elämänsä uran, sen tien, jolla kaikki maailman pikkumaisuudet, kaikki turhamaisuus ja epäselvyys haihtuisi hänen sielustansa, sen tien, jota vaeltaessansa hän saavuttaisi rauhan ja valon. Sitä ajatellessansa, tahi oikeammin niiden tunteiden vallitessa hänen sydämmessänsä, hän kyynelissään katseli Jeremiasta, joka istui siinä kasvoilla tunteellinen ilme, ja tähysteli kauniilla, suurilla silmillään miettiväisesti metsäistä luontoa. Äkkiä ei Petrea hänessä enää nähnyt assessori Munterin, vaan viisaan jalosydämmisen oppineen erakon. Hän halusi langeta hänen jalkainsa juureen ja anoa hänen siunaustansa, hän tahtoi ehdotella hänelle, että hän ainiaaksi jäisi asumaan hänen kanssansa tämän majan yksinäisyyteen; hän, erakko, opettaisi hänelle viisautta ja Petrea puolestansa hoitelisi häntä tyttären, palvelijan tavoin ja nousisi rukoilemaan hänen kanssansa auringon noustessa sekä eläisi kaikessa niinkuin essealaiset. Niin he kuolisivat maailmalle ja eläisivät ainoastaan taivasta varten. Liikutettujen tunteidensa ja jonkinlaisen sanomattoman toivomuksen vallassa antautui Petrea hetken huumaukseen ja melkein kyyneleiden tukahuttamana vaipui Jeremiaan syliin ja lausui sammaltaen epäselvät toivomuksensa.

Kunnon assessori ei olisi sen enempää ällistynyt jos myllynkivi olisi pudonnut kaulaansa. Hän oli ajatuksiinsa vaipuneena vallan unohtanut, että Petreaa oli olemassakaan, kun tämä niin äkkiarvaamattomalla tavalla muistutti häntä läsnäolostansa. Hän oli kuitenkin mies helposti oivaltamaan nuoren tytön liikutuksen ja tarkoituksen, ja sen vuoksi näkyikin hänen silmissään vakava katse, vaikka mitä hyväluontoisin iva leikki suupielissä, kun hän koetti rauhoittaa Petrean yli äyräittensä kuohuvia tunteita. Sitten hän kauniisti puhui siitä mikä rauhoittaa ja pyhittää elämän, asukoon ihminen erämaan matalassa majassa tahi ihmishyörinässä, puhui sanoja, joita Petrea ei milloinkaan unohtanut ja jotka usein aikojen kuluttua kirkkaiden valonsäteiden tavoin tunkivat hänen sielunsa kaaoksen lävitse.

Sillä aikaa oli rajuilma tauonnut ja assessori hankkiutui paluumatkalle, sillä Petrea ei sitä ajatellut, vaan olisi hyvin mielellään suonut olevansa pakoitettu yötelemään synkässä metsässä. Kuitenkin hymyili hänelle ajatus saada kotona kertoa seikkailujaan, jotka ennenkuin he olivat ehtineet metsästä vielä lisääntyivät, sillä kohtalo soi hänelle onnen assessorin avulla auttaa jaloilleen erään vanhan mummon, joka oli kaatunut risukimppunsa alle, sekä saada kantaa sanotun kimpun mummon kotiin ja siellä tehdä hänelle tulta. Vielä lisäksi hän oli tilaisuudessa vapauttamaan kaksi varpusta, jotka muuan poika oli saanut kiinni, ja viimeksi hän sai vapauttaa itse assessorin eräästä orjantappurapensaasta, joka väkisin näkyi tahtovan pitää häntä vankina, niin että ukko itse jo siitä kovasti suuttui. Petrean kädet tulivat verisiksi vapautuspuuhasta, mutta sitä iloisemmaksi hän siitä itse tuli.

Heidän metsästä päästyänsä oli sade tykkänään tauonnut. Tuuli oli tyyntynyt ja päivän laskiessa kirkastunut taivas levitti maisemaan omituisen kaunista valoa; silloin kirkastui Jeremias Munterinkin muoto ja hän kuunteli pikku lintusten viserrystä sekä sanoi: «tämä on kaunista!» ja hän katseli ruohonkorsissa kimelteleviä kastepisaroita, näki taivaan niistä kuvastavan, hymyili ja sanoi: «tuohan on puhdasta!» Vastaan tuleville pienille lapsille Petrea antoi kaikki herkkusäästönsä Akselholman pidoista, olisipa mielellään antanut vaatteitansakin, ellei olisi pelännyt äitiä ja Louisea. Petrea olisi uljuudessansa toivonut matkaa pitemmäksi kuin se sillä kertaa tuli hänen osaksensa. Hän saapui kotiin mielestänsä liian aikaisin, mutta samaa mieltä ei ollut assessori eivätkä myöskään ennen kotiin saapuneet, jotka jo olivat alkaneet tulla sangen levottomiksi pitkästä viipymisestä. Kuitenkin olivat assessori ja Petrea tulleet sangen hyviksi ystäviksi vaelluksellansa. Petreaa kiitettiin urhollisuudestansa ja innoissansa Henrik saneli: