«Ja vaikkapa jäisinkin!» vastasi Louise tyynesti.
Eräänä päivänä kerrottiin hänelle erään herran lausuneen: «minä en nouse seisomaan nuoren neidon edessä, joka ei ole vähäsen veikistelevä.»
Hyvin arvokkaasti Louise vastasi: «Hän istukoon!»
Louisen mielipiteet «naisen arvosta», hänen vakavat ja varmat periaatteensa ynnä hänen tapansa ilmaista niitä huvittivat hänen nuoria ystäviänsä, samalla kun ne herättivät heissä todellista kunnioitusta häntä kohtaan, ja olivat monen väittelyn ja keskustelun aiheena. Niissä Louise aina pelkäämättä, vaikkei aina liiallisuuksiin menemättä, puolusti oikeutta. Nämä väittelyt, jotka alkoivat leikillä, päättyivät kuitenkin toisin.
Eräs nuori, hieman keikaileva rouva loukkautui eräänä päivänä siitä ankaruudesta, jolla Louise tuomitsi sukupuolensa mielistelyhalua, etenkin naimisissa olevien, ja lausui ajattelemattomasti ja kostonhaluisesti sanan, joka herätti Louisessa sekä kummastusta että vihaa. Sitä seurasi selvitys ja sen seurauksena oli täydellinen epäsopu Louisen ja nuoren rouvan välillä; sitä paitsi Louisen mielentila muuttui kokonaan, jota hän kyllä, vaikka turhaan koetti salata. Hän oli ollut siellä olon ensi päivinä tavattoman iloinen ja vilkas, nyt hän muuttui hiljaiseksi, miettiväiseksi ja usein hajamieliseksikin, ja moni luuli huomaavansa, ettei hän enää ollut yhtä ystävällinen kandidaatille kuin siihen asti, vaan vähän enemmän kuunteli tilanomistajan kysymyksiä, vaikka yhä vieläkin kieltäytyi käväsemästä Östanvikissä!
Äsken mainitun selvityksen tahi oikeammin välin-sotkemisen jälkeisen päivän iltana oli Elise parvekkeella vilkkaasti keskustellen Jacobin kanssa. «Ja jos», lausui Jacobi, «jos koetan voittaa hänen sydämmensä – – ei, sanokaa minulle, katselevatko hänen vanhempansa, katsooko hänen äitinsä sitä suopein silmin? Oi, lausukaa peittelemättä mielipiteenne tästä asiasta! Elämäni onni riippuu siitä!»
«Suostumukseni ja siunaukseni teillä on Jacobi!» vastasi Elise; «sanon teille mitä olen lausunut miehellenikin, että mielelläni sanoisin teitä – pojakseni!»
«Oi!» huudahti Jacobi syvän liikutuksen valtaamana langeten polvilleen ja suudellen Elisen kättä. «Oi, todistakoon koko elämäni kiitollisuuttani ja rakkauttani...!»
Samassa silmänräpäyksessä Louise lähestyi parvekkeen ovea etsien äitiään; hän näki Jacobin liikkeen, kuuli hänen sanansa. Äkkiä hän peräytyi ikäänkuin käärmeen puremana.
Siitä hetkestä oli suuri muutos hänessä varsin huomattava. Hiljaa, salaperäisenä ja kovin kalpeana hän liikkui kuten unissakävijä Akselholman iloisissa, hilpeissä seuroissa, ja mielellään hän suostui levottoman äitinsä ehdotukseen, että he lyhentäisivät siellä oloaikansa. Jacobi, joka oli yhtä kummastunut kuin pahoillaankin Louisen äkkiarvaamattomasta tylyydestä häntä kohtaan, alkoi jo luulla paikkaa loihdituksi ja halusi hartaammin kuin kukaan muu päästä pois.