Jacobi. Ja te voisitte niin helposti vaikuttaa, että maailma tuntuisi toisenlaiselta! Oi! Louise neiti! hyvä sana vaan, ystävällinen katse!... eikö teillä ole ainoatakaan ystävällistä katsetta sille, joka mielellään antaisi kaikki nähdäksensä teidät onnellisena? (Syrjään). Hän punastuu, hän näyttää liikutetulta, hän avaa suunsa; ah! mitä hän sanoo minulle.
Louise. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, – kymmenen pistosta nenään. Kaava on vähäsen epäselvä.
Jacobi. Te ette tahdo kuunnella minua, ette käsitä minua. Te leikitte tuskani kanssa! Oi Louise!
Louise. Minä tarvitsen vähäsen enemmän lankaa, olen unohtanut sen ylös huoneeseni.
Hän menee.
Toinen kohtaus.
Perhe on kokoontunut kirjastoon; tee on vastikään juotu. Louise asettaa Petrean ja Gabrielien innokkaista pyynnöistä pienelle pöydälle korttia ennustaaksensa siskoilleen heidän kohtaloansa. Kandidaatti istahtaa hänen viereensä ja näkyi päättävän ruveta iloiseksi. Mutta «esine» näyttää enemmän tuomiokirkon näköiseltä kuin konsanaan. Tilanomistaja astuu sisään, kumartaa, turistaa nenäänsä ja suutelee «armollista tätiä» kädelle.
Tilanomistaja. Kovin kylmää tänä iltana! Pelkäänpä että tulee halla yöllä.
Elise. On oikein ikävä kevät! Olemme vastikään lukeneet todellakin surkean kertomuksen pohjoisten maakuntien nälänhädästä. Tosiaankin surkuteltavat ovat nuo katovuodet!
Tilanomistaja. Niin, niin! nälänhätä tuolla pohjoisessa. Ei, puhukaamme jostakin muusta, tuo on niin ikävää. Olen peitättänyt herneeni oljilla. Panetteko Louise serkku mielellänne pasianssia? Minustakin se on hyvin hauskaa. Se on niin tyynnyttävää. Tilallani Östanvikissä on minulla pienen pienet pasianssikortit! – – ihan varmaan, Louise serkku, pitäisitte niistä paljon!