"Minä tosiaankin luulen", sanoi Algernon, "että parempi on olla varsin lukematta, kuin lukea ainoastaan romaneja. Romani on sielulle, mitä opiumi eli unilääkkeet ovat ruumiille: se niitten alituisesta nauttimisesta heikkonee ja vahingoittuu. Suo anteeksi, Julia, mutta luulisinpa nuoren naisen kyllä saattavan paremmin aikaansa viettää kuin tuommoisten kirjojen lukemisella".
Mutta eipä Julia anteeksi antavalta näyttänyt.
Emilia sanoi: "Kuten Algernon, minäkin luulen, että nuoria naisia erittäinkin romanien lukeminen enemmän haittaa kuin hyödyttää".
Julia sai kyyneleitä silmiinsä ja katseli Emiliaa, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "panetko sinäkin minua vastaan?"
"Minä myönnän", sanoi rouva M., "että tuo saattaa olla kovin vahingollista jos…"
"Vahingollista!" keskeytti vanha herra, "sanokaa pahentavaista, myrkyllistä, perin pohjin turmelevaa?"
Julia nauroi. "Provessori hyvä", huudahti hän, "auttakaa, auttakaa! Minä kohta luulen olevani turmeltuneena ja kadotettuna olentona. Minä pyydän, sanokaa jotakin romanin, lukemisen puolustukseksi, niin teille jotakin hyvää annan", ja veitikkamaisesti hymyillen nosti hän sormellaan korkealle pientä sokerileivos-kiehkuraa.
"Sillä on kylläkin hyvät puolensa", vastasi provessori, "kun se tapahtuu valikoimalla ja kohtuullisesti. Minä puolestani romanilukemisen katson nuorisolle sekä hyödylliseksi että hauskaksi".
"Kuulkaa, kuulkaa!" huudahti Julia lyöden iloisesti käsiään yhteen.
"Mutta sananne kaipaavat perustusta!" huudahti setä P.