Verkkaisin askelin astui Alheidi kaivoa kohden. Sielläpä seisoikin jo muukalainen, tuo kookas ja ihana, säihkysilmäinen.
"Alheidi, ihanin, armahin aurinko! Missä olisi maailmassa ketään, jonka kauneutta sinun rinnallasi voisi edes tähteenkään verrata!"
"Etkö tiedä, muukalainen, että Ben Hamounin orjat surmaisivat sinut, jos sinut täältä löytäisivät? Riennä pois! Ainoastaan varoittaakseni sinua tahdoin sinua tavata."
"Ihana Alheidi, joskin tuhat kuolemaa minua uhkaisi, en saata sinua koskaan jättää. Minun täytyy saada sinut omakseni, minun täytyy vapauttaa sinut, taikka kuolla puolestasi! Alheidi, sä taivaallinen, mitä oletkaan muuta, kuin vanki, vaikka kahleesi ovat kullatut? Etkö elä täällä teljettynä, kuni vangittu vuorikauris, kätkettynä, kuni kaivoksen syvyydessä timantti, tai simpukassa helmi? Tule, Alheidi, tule, ollos vapaa! Tule morsiokseni, tule morsioksi Salik Sardar Khaanin, joka erämaan aavikon vapaita heimoja hallitsee! Tiedätkö, saatatko edes aavistaakaan, mitä vapaus on? Tiedätkö, miten sykkii sydän kiitäessä tuulen vauhtiakin vinhemmin nuolennopealla ratsulla, joka tuntee ratsastajan tahdon, ennenkuin hän sitä edes merkilläkään on ilmaissut? Oletko nähnyt miehiä verisessä ottelussa erämaan petojen kanssa? Ovatko sinulle osottaneet suosiotansa äärettömäin aavikkojen asukkaat, ne, jotka omistavat maailman, sillä heillä on hevosensa, keihäänsä ja tikarinsa? Haluatko helmiä ja kalliita koristeita? Sana vain ja saat sellaisia yltäkyllin, vaikka ne olisivatkin noudettavat itse Persian kuninkaan aarre-aitasta. Jos taas haluat kallis-arvoisia voiteita ja pyhää savua, niin kauppamatkueitten pelkurit pojat niitä sinulle verona suuria määriä maksavat. Tahi tahdotko kauniita orjattaria? Maan jaloimmat tyttäret ryöstetään sinulle palvelijoiksi. Tule, Alheidi! Salik Sardar Khaan on vapaiden ruhtinas. Hän on halveksinut kaikkia naisia ja rakastanut ainoastaan sankaritöitä ja sotaista kunniaa; mutta Alheidi on voimakkaan voittanut. Tahdotko tulla orjattareksi jonkun pelkurin Shahin, joka satojen joukosta sinut tuskin näkee, tai tahdotko tulla sankarin armaaksi, hänen silmäinsä valoksi, sydämensä vereksi, elämänsä tuleksi? Tule Alheidi! Kuulitko laukauksen? Se oli merkki. Uskolliset seuralaiseni ryntäävät nyt salaman tavoin isäsi taloon. Elä säikähdä, armahin! Eivät he saa siellä mitään vahingoittaa, eikä ryöstää, ainoastaan kääntää huomiota sinne päin, ett'ei kukaan ajattelisi sinun vartioimistasi. Tule, Alheidi! Virkku varsani vartoo sinua täällä ulkona. Pian kiidämme vuoristoon, jossa joukko urhoollisia seuralaisiani meitä odottaa. Meidän on vain tämä silmänräpäys, ei muuta. Joudu, tule, Alheidi!"
Äkki-arvaamatta kietoi nuorukainen kätensä ihanan immen solakalle vyötäreelle ja kantoi hänet riento-askelin puutarhasta muuriin murretun aukon kautta ulos kedolle. Siellä seisoi sidottuna korskuva hevonen.
Sen selkään hypähti Salik, ihana taakkansa edessään. Tyttö ei ollut ehtinyt ajatella, tiesi tuskin olisiko pitänyt huutaa apua. Nyt riensi jalo eläin eteenpäin, vainottua lintua vikkelämmin, kevyttä gatselliakin keveämmin. Tulta tuiskivat laajentuneet sieramet, yhä vinheni sen vauhti, kaviot tuskin koskettivat maata. Alheidin sydän sykki ihastuksesta. Salik tuki häntä käsivarrellaan, toisessa kädessä oli hänellä ohjakset. "Alheidi, armahin, kohta olemme turvassa."
"Salik, turvassa olen sinun luonasi!"
Mutta keitä tuolla kaukana kedolla näkyy? Sinne on ilmestynyt neljä ratsumiestä. Hurjasti huutaen hyökkäävät he eteenpäin. He ajavat pakenevia takaa. Tulisen ratsun salamannopea vauhti vähenee. Se on kaksinkertaiseen taakkaansa tottumaton, vaikka Alheidi onkin kevyt, kuni nuoren karitsan hienoin villa. Takaa-ajajat pääsevät lähemmäksi. Salik kannattaa Alheidia vieläkin tukevammin. Hän ottaa ohjakset suuhunsa ja keihään käteensä. Vaahdon peittämänä pureksii jalo ratsu päitsiänsä, kannusten haavoittamat kupeet vuotavat verta, mutta se ei enää vinhana vihurina lennä, se korskuu, se ponnistaa voimiansa. Yhä lähemmäksi pääsevät takaa-ajajat.
"Katso, Salik, vartijani! He yllättävät meidät. Elä salli Alheidin elää sinun kuolemaasi näkemään! Anna minun kuolla tikaristasi tässä rinnallasi! Ei olisi raskas moinen kuolo."
Eräs takaa-ajajista näytti piakkoin pääsevän muita etemmäksi. Silloin kuului suhina, varjo vilkahti yli aavikon ja samassa suistui sekä hevonen että ratsastaja suin päin hiekkaan. Toinen ratsumies vilahti hänen ohitsensa, mutta jo tunkeutui Salikin toinen keihäs tämänkin hevosen rintaan. Korskuen karkasi se pystyyn ja kaatui ratsastajineen maahan. Nyt oli jo kolmaskin ratsastaja ehtinyt lähelle. Hän ampui laukauksen, mutta kovassa vauhdissa se ei osunut, vaan samassa silmänräpäyksessä makasi hän itse Salikin kuulan lävistämänä verissään tantereella ja hänen hevosensa laukkasi hillitöntä vauhtia takaisin yli aavikon: Salik tempasi esiin toisen pistoolinsa. Neljäs takaa-ajaja näytti epäröivän tuokion. Salikin tarkka silmä ja varma käsi lennättäisi luodin hänen sydämeensä, ennenkuin hän saattoi toivoakaan voivansa Salikiin osata. Hän oli kahden vaiheilla. Mutta katso! Kuohuvana virtana vyöryi vuoristosta lauma sotureita hurjasti huutaen. Riemuiten ympäröivät he Salik Sardar Khaania ja hänen morsiantansa ja pian olivat he kaikki kadonneet takaa-ajajan näkyvistä.